Se ei ole minulta pois

Hyvän mielen taidot. Laitetaan hyvä kiertämään. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Hymy ei maksa mitään. Hymy palautuu lähettäjälleen. 

Olin kaksi päivää työn merkeissä, oppia ottamassa Mielenterveysmessuilla. Se päällimmäinen juttu mikä mulle jäi noista kahdesta päivästä ei suinkaan ollut yölliset juoksut joista työkaverini kärsi koko yön. Mulle on taas kehittynyt ihan hirveän levottomat jalat. Jos mulla olis ollut askelmittari tai joku muu vastaava härpäke niin kilometrejä olisi kuulemma tullut - paljon. Onneksi mulla on kohtalaisen jäätävä lääkitys kaksisuuntaiseen niin minä nukuin juoksentelemisesta huolimatta kuin tukki. 

Mutta asiaan. Olin yhdellä luennolla ja heti kärkeen siellä piti tehdä paritehtävä. No, luonnollisesti mulle ei tietenkään jäänyt paria lähistöltä joten kauhunsekaisin tuntein lähdin etsimään kumppania tehtävään vähän kauempaa. Löysin kuin löysinkin naisen lähistöltä ja ei muuta kuin tehtävänantoa kuuntelemaan. Se oli yksinkertainen: toista luennoitsijan sanomat kolme asiaa ja sen jälkeen tulee osuus jossa pitää sanoa parille ensimmäinen asia joka spontaanisti tulee mieleen. Toivottavasti muistan asiat oikein.

1. Minä olen tässä 2. Minä näen sinut 3. Minä kuulen sinut. Ja se spontaani asia, sano parillesi yksi positiivinen ominaisuus joka kuvaa häntä. "Kaunis.", lipsahti suustani kuin varkain. Ja todella tarkoitin sitä ja se todella tuli itsestään. Ja mikä kummallisinta -  se ei tuntunut pahalta sanoa. Minä sain kuulla olevani lämmin... 

Sen sanominen ja varsinkin jonkun positiivisen asian kuuleminen tuntui niin hyvältä, että päätin tietoisesti jatkaa sitä tänään - ilman taka-ajatuksia. Olin vessassa ja kiinnitin huomiota yhden naisen silmiin ja kasvoihin - voi kuinka empaattiset ne olivat. Ne olivat juuri sellaisen kuuntelijan kasvot kenelle minä voisin heti paikalla kertoa elämästäni kaiken ja voisin luottaa siihen, että hän ymmärtäisi minua. Kuuntelisi vilpittömästi. Sanoin sen hänelle. Aloitin: "Anteeksi." Siis ANTEEKSI! Miksi minun piti pyytää sitä anteeksi? Jatkoin: "Mun on pakko sanoa sinulle, että sinulla on todella empaattiset kasvot." Noin. Sanoin sen. Ja arvatkaa mitä? Se ei edes tuntunut pahalta. Ja kaikista parasta oli se mitä sain takaisin. HYMYN! Ja pienen suomalaishenkisen selityksen: "katsoin juuri itseäni peilistä ja totesin, että näytän todella väsyneeltä - kiitos, pelastit päiväni."

Aion jatkaa tätä. Päivittäin. Yksi pieni sana voi merkitä toiselle paljon. Järkytän tuntemattomia ihmisiä tällä. Hyvällä mielellä ja positiivisuudella. En tiedä, tuskin se kenestäkään sen onnellisempaa tee, mutta jos saan edes yhden ihmisen päivässä hymyilemään - vaikka vain sisäisesti - niin oon millin verran onnellisempi.

Kokeile sinäkin. Se ei satu, se ei kuluta sinua. Se ei satuta ketään. Päinvastoin. Kokeile edes.