Se kynttilä olisi voinut olla minulle sytytetty...

Tänään vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää. Illalla Mikkelin tuomiokirkossa sytytettiin kynttilöitä itsemurhan tehneiden muiston kunnioittamiseksi. Olin itse tilaisuudessa -  järjestämässä sitä. Tilaisuutta ennen meillä oli pieni hetki meidän kohtaamispaikassa, johon sai tulla tapaamaan ihmisiä ja rauhoittumaan ennen tilaisuutta. Se hetki teki minuun lähtemättömän ja todella kipeän vaikutuksen. 
 

Se, mikä teki minuun sen lähtemättömän ja kipeän vaikutuksen - oli kohdata hiljakkoin ja muutamia vuosia sitten itsemurhan tehneiden omaisia. Se minkä takia se teki sen vaikutuksen on se, että olen itse yrittänyt ja melkein onnistunut. Siitä tulee nyt uutena vuotena seitsemän vuotta. Viimeisestä yrityksestä - siitä, joka miltei vei minulta hengen. Kaikista eniten minuun teki vaikutuksen keskustelut siitä, että joillakin tulee maailman ollessa mustimmillaan, kun aseen piippu on ohimolla tai pillerit vatsassa - enkeli estämään. Ja miksei se enkeli tule kaikille? Miksi se tuli minulle? Miksi minä saan jatkaa maallista taivallustani ja sen toisen ihmisen, äidin tai isän lapsi tai lapsen isä tai sisaruksen veli tai sisar ei. 

Mä harvoin jään sanattomaksi, mutta tuon puolitoistatuntisen aikana mun suusta ei olisi tullut yhtään järjellistä sanaa. Mun oleminen oli sitä, että keskityin nielemään kyyneliä. Tuo nainen tuossa minua vastapäätä voisi olla minun äitini tai tuo mies tuolla minun veljeni tai ystäväni tai tuo tyttö minun lapseni. Miksi minä selvisin? Mulla oli siinä sellainen olo, että mun ei edes kuuluisi olla siinä. Ei ollut mitään selityksiä, ei mitään, ainoa mikä mun päässäni takoi, oli se, että halusin pyytää anteeksi heiltä kaikilta. Kertoa, että se paikka missä ihminen silloin on, kun se tekee niitä ratkaisuja on äärimmäisen pimeä, yksinäinen ja pelottava paikka. Ja että se ei ole kenenkään syy, kun ihminen ajautuu sellaiseen päätökseen. Silloin ei pysty ajattelemaan ketään muita.

En tiedä, miksi tätä kirjoitan. Tää on jostain syystä juuri tänään äärimmäisen vaikea aihe kirjoittaa... otan nyt myös riskin, että saan paskaryöpyn niskaani. Mutta seuraavan viestin takia olen sen valmis ottamaan. 

Kun kysytte ihmiseltä, lähimmäiseltä, mitä hänelle kuuluu - ole valmis ottamaan vastaus vastaan. Lähimmäiselle ei aina voi kuulua pelkästään hyvää ja tuon kysymyksen merkitys korostuu juuri sellaisessa elämäntilanteessa jolloin kaikki ei ole pelkästään hyvin... Ja jos ja kun joskus saatte sellaisen vastauksen, johon ette keksi sanoja tai kohtaatte ihmisen, joka elää surun seassa - ei sanoja välttämättä tarvita. Jos halaus tuntuu liian tungettelevalta ja tuttavalliselta niin jo pelkästään se, että otat lähimmäistä olkapäästä kiinni ja katsot sanoitta silmiin - auttaa... 

Kirkossa mun tehtävä oli laulaa lähimmäisen kanssa jolla on samankaltainen tausta kuin minulla, ei samanlainen mutta samankaltainen... arvatkaa oliko helppoa aloittaa "Särkyneille on puhuttava hiljaa ja sanoin, jotka eivät lyö...". Laulujen aikana pystyin pitämään itseni vielä jotenkin kasassa, siinä vaiheessa, kun kävin kynttilän sytyttämässä enolleni ja lukuisille ystävilleni alkoivat kyyneleet valua - ja sitä jatkui ja se välillä laantui ja voimistui. Hervottomaksi se meni Isä meidän -rukouksen aikana ja helpotti Herran siunaukseen.

Pitäkää huolta toisistanne, vaalikaa mielenterveyttänne, puhukaa... puhukaa hyvät ihmiset...

Mielenterveysviikon teemana tänä vuonna on: Oletko sinut? ....

Niin, oletko? Minä olen.