Tositarina

”Askeleet uupuneet, yössä yksinäisyyden – vaienneet ovat laulut eilisen ja huomista en vielä nää..” Makaan olohuoneen lattialla kolmatta tuntia ja kuuntelen tätä samaa kappaletta aina vain uudestaan ja uudestaan, minulla on käsittämättömän paha olo, en ymmärrä mistä tämä tulee. Päivät tuntuvat liian pitkiltä ja raskailta ja odotan seuraavaa yötä, jota kuitenkin pelkään, sen pimeyttä – sen lopullisuutta ja aina liian aikaisin tulevaa aamua ja sitä seuraavaa tuskallista päivää. Herra Masennus on tullut luokseni kylään – eikä sillä ole aikomustakaan poistua luotani vielä pitkään aikaan.

Diagnoosina masennus

Kymmenen vuotta sitten, loppukesällä 2007 minulla diagnosoitiin masennus. Lievästä masennuksesta kolmessa viikossa keskivaikean kautta vaikeaksi masennukseksi. Sain lääkityksen: mielialalääkkeitä, rauhoittavia ja unilääkkeitä, minun oli vaikea nukahtaa.

Elin keskellä isoa elämänkriisiä, avioliittoni oli hajoamassa, en pystynyt syömään, en nukkumaan, en huolehtimaan kodista ja pakko oli luovuttaa työnkin suhteen – minulle kirjoitettiin sairauslomaa – olin työkyvytön. Kahden viikon sairaslomia kerrallaan – ne on masentuneelle ihmiselle näin jälkikäteen ajateltuina aika veikeitä. Ensin tulee helpotus siitä, että ylipäätään sai sairauslomaa, jonka jälkeen välittömästi viimeistään puolessa välissä alkaa ahdistaa ajatus siitä, että kohta pitää hakea uudestaan sairauslomaa.

Lokakuun lopulla tuli seinä vastaan – kävin keskustelua kuoleman kanssa, minulla oli valtava halu luovuttaa, en jaksanut enää elää. Oli perjantai-ilta, silloinen mieheni oli poissa kotoa. Kirjoitin jäähyväiskirjeen ja otin kerralla kaikki kotoa löytyvät lääkkeet – kävin hyvästelemässä nukkumassa olevan kolmevuotiaan tyttäreni ja soitin miehelleni ja kerroin hänelle etten jaksanut enää yrittää pysyä väkisin tässä minulle liian raskaassa systeemissä. Heräsin seuraavana aamuna sairaalassa, kasvot vatsahuuhtelun jäljiltä lääkehiilessä. Olin taas epäonnistunut.

Tunteet ovat aika alamaissa, olen pettynyt siihen, etten ollut onnistunut tappamaan itseäni tälläkään kerralla. Olo on turvaton, yksinäinen. Itkuinen. Pettynyt. En vain yksinkertaisesti olisi enää jaksanut elää. Olin onnistunut saattamaan elämäni niin sotkuun, ettei minulla riittänyt voimia avaamaan solmuja. Kuvittelin, että solmut ovat niin tiukassa, että niiden avaaminen on mahdotonta. Haluaisin paeta omia ajatuksiani, puuhastella kaikkea. Minun ei anneta tehdä mitään, minun pitää vain olla ja ajatella. Ajatella elämää. Suunnata kaikki voimavarani siihen, että minun ei anneta kuolla. Yrittää hiljaa hyväksyä se tosiasia, etteivät nämä ihmiset anna minun kuolla.

Miten oikeastaan olen ajautunut tähän pisteeseen, etten jaksa elää tätä elämää. Se on ollut pitkä ja kivinen tie. Paljon iskuja sekä oikeaan, että vasempaan poskeen. Paljon kyyneleitä. Paljon menetyksiä. Ulkopuolisen ihmisen silmin on voinut näyttää, että olen elänyt todella vauhdikasta elämää. Alkoholi on kuulunut säännöllisenä osana päivääni. On ollut paljon miehiä, paljon irtosuhteita. Paljon naurua. Paljon tapahtumia, joilla on peitetty sisäinen kiputila. Kiputila, joka on johtunut mokailusta elämäni tärkeimmän ihmisen, kohta viisivuotiaan tyttäreni suhteen.

Minusta tuntuu sille, että minulta vaaditaan ihmeitä. Enkä saisi itse vaatia mitään. Minun pitäisi olla jotain ja aina ja kaikkialla. Keskustelut vaativat aikaa ja voimia. Ne käydään illalla, muutaman oluen voimalla, kun lapsi on laitettu nukkumaan. Minulle tulee todella syyllinen olo keskusteluista. Mieheni kuvittelee että olen pettänyt häntä, hän jopa syyttää minua siitä. Yöunet menevät kun asioita jää kelaamaan omaan päähänsä. Aihe on molemmille rankka, eikä kumpikaan tiedä mitä pitäisi tehdä, jotta asia saataisiin etenemään. Monta itkuista yötä. Kumpikaan ei haluaisi, että toisella on paha olla, silti satuttaa toista. Tahtomattaan loukkaa, kun ei ole tietoa siitä, miten tällaisessa tilanteessa toimitaan. On totta, että ensin ajattelin siistiä eroa, suurin piirtein suoraan ensimmäisen keskustelun jälkeen. Kuinka väärässä olinkaan. Mutta mistäpä minä toimintamallit tilanteeseen olisin keksinyt, olihan tämä ensimmäinen ihmissuhteeni ikinä.

Voiko ihminen olla enempää lopussa kuin minä nyt? Mä olen onnistunut pilaamaan kaiken, ihan kaiken. Musta tuntuu, että mun paikkani ei enää kaiken tämän jälkeen ole täällä. En ansaitse kenenkään rakkautta. En minä, joka saa kaiken hajoamaan. Kaiken mihin kosken. Kaiken minulle tärkeän.

Mä haluan pois. Kokonaan. Lepäämään. Ehkä minulle on paikka taivaassa. Ilman huolia ja murheita. Ehkä siellä en enää satuta ketään. Yritin parhaani. Epäonnistuin. On niin paha olla. Jos mä menen pois... toivon että ette itkisi takiani. Ette ikävöisi.

Yritin aluksi hoitaa asioita siististi. Kiitokseksi siitä sain ryöpyn aiheettomia syytöksiä... Aikani niitä kuunneltuani, tein aiheettomat syytökset aiheellisiksi. Petin. Oli paha olla. Valehtelin. Sotkeuduin valheiden verkkoon. Samaan aikaan yritin tehdä asioita niin, ettei keneenkään sattuisi. Valheiden verkko kietoi minut yhä tiukemmin sisäänsä. Paha olo jatkui ja uuvutti. Oli vaihe, milloin en tiennyt mikä oli totta. Mikä valhetta. En halunnut satuttaa ketään. Sillä perustelin ja oikeutin valheeni. Satutin kuitenkin. Itseäni – kaikkia. En ole kenenkään luottamuksen tai rakkauden arvoinen. Jäljellä minussa on vain suuri suru. Tuska ja kipu. Ja suunnaton väsymys. Osa minusta on kuollut.

En enää pysty tuntemaan mitään. Ainoa ketä kohtaan on tunteita, on tyttäreni. En kuitenkaan odota, että saan vastauksen tunteisiini. En ole sen arvoinen. Tunnen, etten kuulu mihinkään. Olen vailla paikkaa mihin mennä. Olen ansainnut kaiken. Tän pahan olon. Mä haluaisin vain hiljaa mennä pois. Kadota. Ehkä sitten en satuttaisi ketään. En haluaisi tällaista pahaa oloa. En vain saa tätä pois. En vaikka haluan.

Kysymykset tulevasta uuvuttavat. En pysty ajattelemaan elämää eteenpäin edes seuraavaan aamuun saakka. Uuvuttaa. Kynä tuntuu raskaalta kirjoittaa. Ruumis tuntuu raskaalta liikuttaa. Kyyneleet liian suolaisilta iholla. Sattuu. En pysty enää jatkamaan. En jaksa. En haluaisi tuntea tällaista kipua. En haluaisi valehdella. En haluaisi satuttaa. En haluaisi olla kykenemätön... elämä on liian vaikea laji mulle. Haluan isän luokse. En pysty enkä kykene. Itse olen asiani sotkenut.

Olen aina ajatellut ettei kenellekään anneta enempää kuin mitä pystyy kantamaan. Nyt läikkyy ämpäri yli... liian yli. On niin voimaton olo. Kehen sattuu ja kuinka paljon – siitähän tässä on kyse. Mutta en ymmärrä mikä virhe on se, mistä maksan näin kovan hinnan. Liian kovan. On mun elämässä varmaan ollut jotain hyvää ja kaunista – nyt en näe kuin yhden syyn. Ainut kenen takia jaksan jatkaa, mutten halua että hän kärsii takiani. Olis parempi. Tiedän etten opi virheistäni. Enkä halua opettaa tyttärelle näitä, siksi olisi parempi jättää leikki kesken. Maksaa velka menemällä pois.

Kaikki mihin kosken särkyy tuhansiksi sirpaleiksi. Enkä halua särkeä tyttöä. Jäljellä on enää katkeruus ja pelko. Ja kaipaus... jonnekin. Minä olen väsynyt – rikki. En osaa korjata itseäni. Mulla ei riitä voimat. Mä olen liian syvällä. En pääse pois. Ja jos joku yrittää auttaa. Tiedän että onnistun hänetkin vetämään mukaani. On liian myöhäistä. Taivas on pilvinen. Minäkin olen. En enää näe aurinkoa.

13.8.2007

Paha olo ja voimattomuus vaan yltyy ja kasvaa. Tekisi mieli luovuttaa – kokonaan. Osa minua on kuollut. Tuntuu kuin olisin miljoonien kilometrien päässä muista ihmisistä. Haudattu puoliksi elävältä. Huudan, eikä kukaan kuule. On niin voimaton olo.

Tänään luovutin töiden suhteen. Tulevaisuus pelottaa. Paranenko koskaan ja minkälainen olen sitten. Tekisi mieli luovuttaa kokonaan. Jättää tämä kipu ja tuska taakse. Kohtuuttoman paha olo. Tuntuu ettei ole kenellekään mitään annettavaa. Vaan omia murheita, joilla kuormittaa muita. Mun pitäis ymmärtää, etten ole vastuussa muiden tunteista. Missään ei tunnu hyvältä. Tekisi mieli mennä pois. Olla olematta. Nukkua hiljaa pois. Unohtua. Mun elämä on tältä erää ohi.

Tytön takia pitäisi yrittää jaksaa. Ettei hänen tarvitsisi tuntea kohtuutonta kipua minun takiani. Mä olen niin miljoonina palasina ja tuntuu, että aina kun saan kerättyä paloja käteeni, tuuli puhaltaa ne pois, pidemmälle. Tai sitten käteeni osuu niin terävä pala, että kipu saa avaamaan käden ja pudottamaan palaset maahan. Ja mä olen niin kömpelö, että itse vielä tallaan palasia mutaiseen, likaiseen, haisevaan liejuun. Niin, että mua etoo kerätä omia sirpaleitani paskan seasta pois. Kävellä pois. Särkynyt sydän, kuihtunut varsi. Juuret väkivalloin revitty maasta.

Oli lokakuun loppu 2007, tytöllä niin kova sisäinen kipu, ettei ymmärtänyt vuodenaikojen vaihtumista. Nuorella naisella, jolla oli vaikeuksia tehdä päätöksiä arkielämässä. Se oli väsyneen ihmislapsen tuskallisin syksy, minkä oli kokenut ja edessä valinta elääkö vaiko kuolla. Hän teki kivuliaan päätöksen, hyvästeli kirjein lähimmäisensä. Suukotti lastaan hyvästiksi ja tyhjensi jäljellä olevat pilleripurkit. Soitti viimeisen puhelunsa aviomiehelleen ja kertoi että oli päättänyt lähteä. Lopullisesti.

Olenko todellakin niin hullu, että tarvitsen hoitoa mielisairaalassa?

Minulle tarjottiin paikkaa psykiatrisessa sairaalassa, pääsisin lepäämään ja intensiivisemmän hoidon pariin, lääkitykseni tarkistettaisiin. Mielisairaalaan. Ennakkoluulot, pettymys, väsymys ja hätä siitä, mikä minulla oli – ajatukset risteilivät päässäni. Miten pettynyt perheeni on minuun? Miten tämä kaikki vaikuttaa tyttäreeni? Mitä naapurit nyt sanovat? Entä työnantaja? Olenko todellakin niin hullu, että tarvitsen hoitoa mielisairaalassa?

Shokkivaiheen mentyä ohi, aloin jollain lailla tiedostamaan tilanteen. Lääkitystäni tarkastettiin ja alettiin rajoittaa rauhoittavien ja unilääkkeiden käyttöä, olin käyttänyt niitä tarpeettoman paljon ja perusteettomasti. Sain levättyä ja olo päässä selkeni jollain lailla.

Jotenkin tuntui siltä, että kun vihdoin ja viimein annoin itselleni oikeuden ja luvan sairastaa masennusta, sen terävin kärki selätettiin ja olo alkoi tuntua normaalimmalta. Sain jälleen elämänsyrjästä kiinni ja jaksoin jo luottaa huomispäivään, vihdoin ja viimein aurinko paistoi minullekin.

Sairaalajakson aikana, joka kesti noin puolitoista kuukautta, aloitettiin tiivis kognitiivinen psykoterapia jonka avulla opin pois tietyistä itseäni vaikeuttavista ajatus- ja käyttäytymismalleista. Opin hyväksymään itseäni ja toimimaan niin, etten omalla käyttäytymisellä tuhoaisi itseäni yhtään enempää.

Vointini parantui huomattavalla vauhdilla ja joulukuun alussa pääsin sairaalasta pois, palasin kotiin – saman pöydän ääreen mieheni kanssa – ja huomasin, että avioliiton jatkaminen tuon ihmisen kanssa olisi sama kuin asettaisi löysän hirttosilmukan kaulaansa. Muutin pois kotoa kahden päivän päästä. Ja siitä samasta hetkestä alkoi taistelu tyttären tapaamisista ja huoltajuudesta.

Holtitonta elämää..

Vointini vaihteli rajusti seuraavien kuukausien aikana, join huomattavan paljon ja lääkitykseni oli epäsäännöllistä, eikä juomisen takia toiminut niin kuin sen olisi pitänyt. Ajauduin taas käyttämään väärin rauhoittavia ja kipu- ja unilääkkeitä, usein myös sekaisin alkoholin kanssa.

Välillä olin todella masentunut ja käyttäytymiseni oli itsetuhoista ja välillä taas minulla meni niin lujaa että onnistuin toiminnallani sotkemaan perhe- ja ystävyyssuhteeni ja sain raha-asiani sekaisin täysin holtittomalla käyttäytymisellä. Elämäni oli oikeastaan joka saralla niin holtitonta, että olen näin jälkeenpäin ihmetellyt sitä, ettei mitään vakavampaa ole sattunut.

Syksyllä 2008 minut ohjattiin hoitoon psykiatrian poliklinikalle ja minulla diagnosoitiin I tyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö, sekamuotoinen ja nopeasyklinen. Minulle aiemmin määrätty masennuslääkitys oli laukaissut kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanisen vaiheen. Lääkitystäni korjattiin ja vointini alkoi hiljalleen kohentua.

Jatkuva alkoholinkäyttö ei kuitenkaan sopinut yhteen lääkityksen kanssa joten olin edelleen varsin epätasapainoinen ja mielialani vaihtelivat edelleen rajusti syvästä masennuksesta euforiseen maanisuuteen. Selkeinä hetkinä ymmärsin, että minulla on ongelmia alkoholin käytön kanssa, mutta en kuitenkaan itse osannut tehdä asialle yhtään mitään.

Hyvä syy elää

Jouduin toisen kerran osastohoitoon jälleen kerran itsetuhoisen käyttäytymisen takia marraskuussa 2008 ja aloin sen seurauksena ensimmäiset hapuilevat yritykseni lopettaa alkoholinkäyttö AA:n avulla. Pystyin olemaan juomatta muutaman viikon, kunnes taas repsahdin.

Uuden vuoden aattona olin juhlimassa ystävieni kanssa, minulla oli menossa kohtalaisen raju maaninen jakso, joka loppui kuin seinään painaessani kotini oven kiinni. Kirjoitin jäähyväiskirjeen lähinnä tyttärelleni ja toivoin, että hän ymmärtäisi ratkaisuni. En haluaisi enää olla muiden ihmisten vaivana täällä, koin että olin täysin hyödytön yksilö ja totaalisen ulkopuolella normaalista yhteiskunnasta. Otin todella ison yliannostuksen lääkkeitä.

Ensimmäinen muistikuvani on kahden vuorokauden päästä teho-osastolta. Siskoni ja äitini ovat tulleet minua katsomaan. En sano mitään, yksinäinen kyynel valuu pitkin poskeani. Vertani on puhdistettu lääkeaineesta dialyysikoneen avulla. Minut siirretään Moisioon, sisareni tuo minulle tyttäreni valokuvan, jonka toiselle puolelle on kirjoitettu: ”Toisella puolella hyvä ”syy” elää. Pienin askelin saavutat luottamuksen. Kaikkea ei ole vielä menetetty vaikka välillä, joskus, aina, siltä voi tuntuakin. Rakkaudella Me”, sen alla on teksti ”Myös tyttärelläsi on vain yksi äiti, kuten sinullakin. Yritä muistaa se. Rakkaudella äiti”.

Matkalla kohti kuntoutumista

Osastolla minun kohdalleni osuu omahoitaja joka haluaa auttaa minua. Jotta selviän tästä kaikesta ja jotta joskus voin saada takaisin mitään siitä mitä minulla on joskus ollut, on minun nyt pakko muuttaa elämäni suuntaa. Hoitaja esittelee minulle erilaisia vaihtoehtoja jatkohoidon suhteen ja parhaimmaksi vaihtoehdoksi valikoituu yksityinen päihdekuntoutuslaitos Hoitokoti Tuhkimo Pohjois-Karjalassa. Saan kuukauden mittaisen maksusitoumuksen sinne ja matkani kohti kuntoutumista alkaa.

Päihdekuntoutus on rankkaa kenelle tahansa, vielä rankempaa se on psyykkisesti sairaalle ihmiselle. Se on omaan minään uudelleen tutustumista, uusien toimintatapojen oppimista, vanhasta luopumista ja kokonaan uuden minän luomista. Se on vanhan rikkomista, henkisesti rankkaa systemaattista hajottamista ja vasta sen jälkeen kun se pieni uusi ja alaston minä on löydetty voi alkaa uuden, ehjemmän ihmisen rakentaminen.

Päihdekuntoutukseni kesti kaikkiaan kaksi kuukautta, jonka jälkeen palasin kotiin opettelemaan uutta – päihteetöntä elämää. Jatkoin psykiatrian poliklinikan asiakkaana ja aloitin käynnit A-klinikalla. Kotiin palattuani aloin myös käydä säännöllisesti Virike ry:llä, ottamaan osaa sen toimintoihin tehden vapaaehtoistöitä, jotta sain säilytettyä jonkinlaisen päivärytmin. Sain myös luottamustoimen yhdistyksestä. Virike ja Toimintakeskus Mielenmaja ovat myös loistava yhteisö, johon kuulua. Yhdessä sieltä, saman katon alta saa ammatillisen kuntoutumisen tuen ja vertaistuen.

Ihanaa huomata, että kelpaan vielä tänne

Päihdekuntoutuksen jälkeen tyttären huoltajuusasia käsiteltiin oikeudessa ja meillä on nyt entisen mieheni kanssa yhteishuoltajuus ja tapaan tytärtäni säännöllisesti viikoittain.

Pikkuhiljaa kuntoutumiseni edetessä tein puolen vuoden työkokeilun Virike ry:llä, jonka jälkeen olin puolitoista vuotta työkokeilussa kolmessa muussa paikassa, kunnes taas palasin Virikkeelle ensin vapaaehtoistöihin ja sen kautta vakuutusyhtiön rahoittamaan työkokeiluun tavoitteena palata takaisin työelämään. Työkokeilun jälkeen olin Virikkeellä vielä jonkin aikaa vapaaehtoistyössä ja keväällä 2013 pääsin Virikkeelle kokopäivätöihin koordinoimaan vapaaehtois- ja vertaistukitoimintaa. Virike järjesti Kokemusasiatuntijakoulutuksen syksyllä 2013 johon osallistuin ja sen jälkeen iso osa työstäni onkin liittynyt kokemusasiantuntijuuteen, koulutuksen suunnitteluun ja järjestämiseen, Virikkeen hallinnoiman kokemuspankin ylläpitämiseen ja kokemusluentojen pitämiseen ja kokemusasiantuntijoiden välittämiseen eri tilaisuuksiin.

Viimeisestä itsemurhayrityksestä on siis yli 7 vuotta. Tasaista tai oireetonta tämä aika ei ole ollut, mutta paremmin hallittavissa kuitenkin. Alamäkiä ja takaiskuja on tullut ja tulee varmaan vielä vastaan, mutta nyt niihin on ehkä helpompi jollain tavalla valmistautua.

Elämä käytti minua monta kertaa pohjalla, polvillaan, mahallaan. Polvet ruvella olen sinnikkäästi kuitenkin yrittänyt jatkaa matkaa. Matkaseuralaisinani tyttäreni, oma perheeni, tietämättäni tuskallista matkaa rinnallani – minun takiani, on tehnyt myös pienempi siskoni.

Ensimmäisiä kertoja, kun menin ammattikorkeaan Mikkelissä puhumaan tarinaani, minulla ei ollut kuin pieni paperinpalanen, johon olin janalle piirtänyt viivoja ja kirjoittanut muutamia sanoja. Istuin ja aloitin kertomaan tarinaani. Olin aika rikki noiden kertojen jälkeen. Saatoin viettää itseni hautajaisia autossa kotimatkalla, kuunnella surumusiikkia ja hiljaa hautasin kokemuksiani.

Maailman kaunein ystävyys

Syksyllä tulee viisi vuotta kun tapasin miehen, tai itseasiassa tuo mies oli ”tavannut” minut. Kiinnittänyt huomiota minuun baarissa, jossa työskentelin. Ajeli kotikadullani, vaikkei edes asunut sielläpäin. Katseli josko minua näkisi. Niin, siis syksyllä sain lappusen, jossa kirjoitettu ”Arilta terveisiä” ja epäselvä puhelinnumero, joka ei tarkemmin asiaa tutkittuani ollut kenenkään numero. Tavattiin kuitenkin sattumalta seuraavana viikonloppuna. Kutitti. Tavattiin kahvin merkeissä. Olin ajatellut, etten koskaan löydä miestä itselleni, menneisyydestäni johtuen. Löysinpäs kuitenkin. Vuoden päästä mentiin naimisiin. Ja ollaan muuten onnellisia vieläkin, toyvillakoirapoikien, Sulon ja Juicen kanssa.

Siinä välissä kävi kuitenkin niin, että rakensin itselleni ammatin kokemuksistani. Minut palkattiin Virikkeelle Vertaistukikoordinaattoriksi. Siitä on nyt kolme vuotta. Kolme vuotta sitten kävin myös kokemusasiantuntijakoulutuksen, joka kaikkien kokemustoiminnassa mukana olevien kannattaa ehdottomasti käydä. Ilman sitä on aika ohuella jäällä, vaikka omat kokemukset olisivatkin jo vahvalla pohjalla ja kuntoutuminen pitkällä. Koulutus kuitenkin on prosessi, jonka aikana omaan tarinaan saa etäisyyttä, kuntoutuminen etenee ja koulutuksessa saa niitä työkaluja siihen, ettei tarvitse niitä omia hautajaisiaan joka luentokerran jälkeen viettää.

Missäs vaiheessa nyt sitten mennään? Voisiko olla jopa niin, että kokemusasiantuntijuus, vaikka se on se juttu miksi minut on tähän palkattu, ei enää olisi se pääjuttu mitä teen. Vai onko minut kaksisuuntaisen mielialahäiriön takia julistettu ikuiseksi kuntoutujaksi? Olenhan ollut jo reilut kolme vuotta eläkkeen jälkeen työelämässä. Työparilla, joka on pitkän linjan sosiaalialan rautainen ammattilainen, on tässä jutussa todella merkittävä rooli. Se on mun mopolle se rajoitin, kun alkaa olla hommaa liikaa. Se on mun organisaattori, kun tuntuu, että uuvuttaa. Se on mun henkinen tuki ja ja turva. Ilman en olis toimeen tullut, ilman hänen rohkeuttaan ottaa asioita esille, sanoa kipeitäkin asioita, sellaisia jotka satuttaa mua. Vaikka alkuun jännitti, niin ollaan tässä työssä kasvettu yhteen, puolesta sanasta tai katseesta toinen ymmärtää mitä toinen tarkoittaa.

Päihdetyön ammattitutkinto

Olen koulutuksen alkamisen myötä joutunut pistämään omat arvoni ja periaatteeni kohtalaisen tiukkaan tarkasteluun. Olen toiminut aikaisemmin paljon kokemusasiantuntijana ja ammentanut lähes kaiken tiedon omista kokemuksistani, tässä syksyn aikana olen kasvanut kokemusasiantuntijuudesta ulos lähentyen koko ajan ohjaavampaa otetta työssäni. Kokemukset sinänsä eivät häviä mihinkään, mutta enää ne eivät ohjaa toimintaani niin vahvasti. En mene tilanteisiin kokemus edellä vaan tarvittaessa osaan ammentaa sieltä neuvoja tai vinkkejä tai tarvittaessa käyttää omaa kokemustani ikään kuin hyväksi, perustellessani asiakkaille näkökulmiani. Minulle on tärkeää, että tässä työssä työntekijät puhaltavat yhteiseen hiileen, toimivat samojen toimintaperiaatteiden mukaan ja että työtekijät kunnioittavat työssään samoja arvoja, koska vain silloin on mahdollista se, että asiakkaita, kävijöitä kohdellaan tasa-arvoisesti, kaikki ovat samalla viivalla, eikä kenelläkään ole etuoikeuksia. Tällaisessa tilanteessa ei myöskään ole mahdollisuutta hyvä hoitaja-paha hoitaja -tilanteelle.

Se on fakta, että kaksisuuntainen on ja pysyy, vaikka oireeton onkin suurimman osan aikaa… mene ja tiedä.

Mut ne säröt tulvii kirkasta – elämän valoa!