Ystävä in memoriam

Ensimmäinen muisto sinusta saattaa olla seuraavanlainen. Eletään vuotta 1984?, teidän omakotitaloa rakennetaan meidän naapuriin. Me ollaan asuttu tässä jo muutama vuosi. Mä oon viisi vuotias ja sä jotakuinkin kolmen vanha. Sun muutamaa vuotta vanhempi veli pitää sun puolia, vaikkei me ees tapeltu. Mutta antoi ymmärtää, ettei edes kannata alkaa kiusaamaan. 

Siitä se alkoi. Vuosia kestänyt ystävyys. Me keksittiin pentuna aina kaikkea todella kehittävää toimintaa. Joskus oikeasti. Mä en ollut Kekkosenpää-projektissa mukana, mutta kuulin siitä kyllä - teidän takapihan hiekkalaatikolla se kai syntyi. Valtavan iso Kekkosen pää. Joka sitten piti siirtää jonkun nerokkaasta ajatuksesta kunnan leikkikentän hiekkalaatikolle, meidän talon vastapäätä, tai toisinpäin.. Jollain vanerilevyllä sitä kai yritettiin. Enkä nyt muista onnistuiko se. Ensimmäinen kunnon sade sen kuitenkin hajotti. Ja siks toiseks Mauno oli meidän ajan lasten presidentti. 

Me ollaan Pulttibois-ikäluokkaa. Kaikki nerokkaimmat ajatukset noukittiin sieltä - varsinkin meidän videoprojekteihin. Teillä oli VHS-kamera ja voi pojat meillä oli hauskaa. Meille ei riittänyt ihan perinteiset kotileikit nukkien(?) kanssa vaan ne viritettiin äärimmilleen. Tyhjennettiin meidän keittiön ruokakaapit ja wc:stä lisää - meidän leikkien rekvisiitaksi ja oikeasti laitettiin lastenhuoneessa niistä ruokaa ja käytettiin muutenkin niinkuin piti. Omenamehu oli olutta ja kokis tai omppulippari kahvia... 

Me lainailtiin veljien mäkiautoja (jos uskallettiin) ja rymyttiin metsässä milloin Pum-Pumia, milloin rosvoa ja poliisia. Sä olit kova urheilemaan jo lapsena ja mä rimpuilin mukana sen minkä pystyin. Sä pelasit jalista ja käytiin ikäreissä ja juostiin Kunniakierrosta (mä kävelin). Talvisin luisteltiin paljon - koska kenttä oli ihan vieressä.

Yhteinen ranta - oli kunnan ranta. Siellä tuli puljattua paljon. Ja yhteisen rannan juhannus. Meidän äiti paistoi nuotiolla muurinpohjalettuja ja sun äiti laittoi sokeria niin paljon letulle että se rapisi hampaissa. 

Sä olit mun turvapaikkani silloin, kun mä karkasin kotoa, kun olin murrosikäisenä tapellut äidin kanssa. Karkasin ehkä kahdeksi tunniksi ja sit mun tuli nälkä ja sä annoit mulle näkkäriä. Muutenkin käytiin aina toistemme luona syömässä. Mä muistan sun äidin tekemän porkkanaraasteen - kukaan ei oo ikinä kyennyt samaan. Tai teidän viinimarjamehun. Näkkileivästä tulikin mieleeni muuan tilanne... mä en ole koskaan kuullut kenenkään muun edes yrittävän paahtaa näkkileipää - sinä sen onnistuit tekemään ja sait sen muistaakseni syttymään tuleen... 

Jos oikein tarkkaan muistelisin, saisin varmaan päähäni teidän lankapuhelimen numeron. Se oli ahkerassa käytössä vaikka naapureina asuttiin. Tai sitten vaan takaovesta sisään. Sillai meillä kuljettiin.   

Meidän yhteys ei katkennut milloinkaan. Mä saatoin opettaa sua ehkä vähän huonoille tavoille ja vaan nauroin sulle siellä Tuppuralan metsässä, kun eksyttiin ja mä kaaduin ja sä tulit mun takaa ja astuit maiharit jalassa mun naaman päälle. Mun ei- biologinen sisko. Sielun sellainen. Sä tunsit mut läpikotaisin - tiesit minusta kaiken. 

Vanhempana, kun ukotuttiin - yhteyttä pidettiin niin, että juttu jatkui suurin piirtein siitä, mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt, vaikka aikaa saattoi välissä kulua. Me ei tehty ystävyydestä kahletta kummallekkaan. Tiedettiin, että toinen on olemassa, jos tarve tulee. Mä itkin, kun kuulin sun odottavan teidän R-miestä. Sä olit odottanut niin kauan ja halunnut. Todella halunnut. R-miehen maailman paras äiti.

Me oltiin sovittu treffit sunnuntaille 11.6, mun tytön synttärikahveille. 

Puoltoista viikkoa sitten, 9.6.2017 olin Helsingin rautatieasemalla odottamassa kotimatkaa. Meidän yhteinen ystävä, toinen ei-biologinen sisko, oli soittanut mulle, samoin yksi toinen ystävä. Soitin ensin Helsingissä asuvalle ystävälle, koska ajattelin hänen haluavan tavata minut, jos oli jostain saanut tietoonsa, että olin hoodeilla. Ei, puhelu oli sekava. Halusi tarkistaa, pitikö sinusta kuultu huhu paikkansa. Kylmä hiipi sisääni - ja ymmärsin, miksi toinen ystäväni oli soittanut minulle. Soitin toiselle ystävälleni ja hän kertoi sinun kuolleen edellisenä iltana. Ilmat hävisivät keuhkoistani, minun oli vaikea hengittää. En muista juurikaan mitään seuraavista hetkistä. Muistan vain sekavat, itkun sekaiset puhelut kotiin. Itkin koko kotimatkan. Yritin ymmärtää. Tarkistelin facebookista sivuasi ja tajusin sen täyttyvän sydämistä ja kyynelistä.    

mennään minne vaan
mennään minne vaan
ei voi kukaan saavuttaa

joskus tuntuu
ett kaikki sortuu ja
kaikki kaatuu mun niskaan

synkät pilvet peittää auringon
ja väreistä nään pelkän harmaan
mut frendit päivän kirkastaa
niihin luottaa voi

mennään minne vaan
meitä kukaan ei voi saavuttaa
ne meistä jää jälkeen
minne vaan
ne ei pärjää meille
juostaan pois
ja nauretaan niille

me juostaan pois-kauas pois
me juostaan

ihan turhaan meitä on erottaa on
toisistaan kenenkään koittaa
meidän voimaa on turha vastustaa
ei mitään on liian vaikee hoitaa
ei meistä yksin kukaan jää
siihen luottaa voi

yksinään ei kukaan maailmaa valloita
meille mikään ei oo mahdotonta
ei oo...

Sä lähdit - kauas pois.