Hulttio

Pääsiäispyhät ovat mitä parhainta aikaa rauhoittua lukemaan hyvää kirjaa. Minun kohdallani sellaiseksi valikoitui tällä kertaa Teemu Keskisarjan Hulttio: Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Keskisarja, yksi tämän ajan seuratuimmista historiankirjoittajistamme, kertoo viihdyttävässä kirjassaan Mannerheimin (1867–1951) lapsuudesta ja nuoruudesta, aiheesta, josta on kirjoitettu varsin vähän, vaikka muuten Mannerheimistä, marsalkasta, presidentistä ja Suomen ykkösmiehestä on julkaistu valtava määrä kirjallisuutta.

Uutiset kertoivat viime viikolla tutkimuksesta, jossa oli selvitetty ihmisen menestymistä ennustavia elämäntaitoja. Näitä ovat tunnollisuus, sinnikkyys, hallinnan tunne, optimismi ja tunne-elämän tasapainoisuus. Uutinen oli kirjaa lukiessani mielessäni: löytyykö Mannerheimin menestymisen salaisuus samoista tekijöistä? Mahdollisesti näin on ollut. Keskisarjan mukaan kuitenkin, surullista kyllä, Mannerheimin menestykseen siivittänyt asia on ollut häpeä.

Mistä häpeä syntyy? Jokainen on kokenut häpeää aiheuttaneen epäonnistumisen, suuremman tai pienemmän. Taitaa olla epänormaalia, jos ei ole tarvinnut tai osannut mitään hävetä. Hävettävät asiat ovat aikojen saatossa muuttuneet, mutta usein ne lähtevät lapsuudesta, lapsuudenkodista.

Näin tapahtui myös Mannerheimille. Hän syntyi Länsi-Suomessa Louhisaaren vauraassa kartanossa ei kultalusikka, vaan timanttilusikka suussa, kuten Keskisarja asian ilmaisee. Kartano oli kuulunut merkittävällä Fleming-suvulle vuosisatojen ajan. Mannerheimien omistukseen se siirtyi 1790-luvulla. 1860-luvulla taloa isännöivät Carl ja Helene (os. Julin), Gustafin vanhemmat. Isä Carl oli liikemies. Höyrylaivaliikennöinnin ja viinanpolton lisäksi hän otti osansa vihreästä kullasta perustamalla Kuusankoski-yhtiön ja käynnistämällä paperitehtaan. Perheen seitsemän lasta olivat äidin Helenen silmäteriä.

Gustaf muutti lapsuudenkodistaan Helsinkiin seitsemänvuotiaana ja aloitti koulutiensä Böökin lyseossa. Koulu oli aikansa huippuja. Se ei silti estänyt silmätikuksi joutumista. Pian Gustafista tuli luokkakavereidensa koulukiusaama, vaikka nämä tulivat huippuvirkamiesten perheistä. Miten koulu käsitteli asian, sitä ei tiedetä, mutta mitä kiusatulle tapahtui? Hän alkoi antaa takaisin samalla mitalla ja sai tappelupukarin maineen.

Samaan aikaan Carl-isän liiketoimet romahtivat ja konkurssi oli välttämätön. Isä pakeni Pariisiin. Perhe ja suku menettivät kartanonsa. Aika paljon vastoinkäymisiä kymmenvuotiaalle lapselle. Opintoja lyseossa oli takana viisi vuotta, kun Gustaf kahden luokkakaverinsa kanssa keksi kivittää ikkunoita rikki eräästä rakennuksesta. Toinen kavereista sai tästä kaksi päivää arestia, toinen selkäsaunan, mutta Gustaf erotettiin lyseosta.

Konkurssista johtuen perheen rahavarat olivat vähäiset. Tämä vaikeutti uuden opiskelupaikan hankkimista. Helene-äiti oli erittäin huolissaan huonokäytöksisestä pojastaan. Hänen kerrotaan sanoneen: ”Muiden lasteni suhteen olen levollisella mielellä, mutta mitä Gustafista tulee?”. Jotakin äidin oli keksittävä. Ratkaisuksi valikoitui Haminan kadettikoulu.

Ovet kouluun eivät auenneet hakijan arvostetusta sukunimestä huolimatta helposti. Pääsykokeissa oli käytävä useamman kerran. Ja niin kuin vastoinkäymisiä ei olisi vielä ollut tarpeeksi, 14-vuotiaana Gustaf joutui vastaanottamaan viestin äitinsä kuolemasta. Kaiken kestäminen oli ollut äidille liikaa ja hän kuoli kirkonkirjojen mukaan aivohalvaukseen.

Gustafin opinnot Haminan kadettikoulussa sujuivat vaihtelevasti. Opintomenestys koheni vähitellen, arvosanat olivat parhaimpien joukossa, mutta käytös ei parantunut. Koulussa oli kova kuri, ja sitä uhmattiin. Erottamisen pelkoa ei kuitenkaan ollut, jos opinnot etenivät. Toki kadetteja erotettiinkin, mutta silloin koulu kehotti opiskelijaa eroamaan vapaaehtoisesti. Gustaf ei koskaan viihtynyt Haminassa. Hänen kerrotaan sanoneen veljelleen: ”Mieluummin, tuhat kertaa mieluummin olisin kadunlakaisijana missä h-vetin loukossa hyvänsä kuin kadettina Haminassa”.

Ja niin kävikin, että pääsiäisenä 1886 mitta alkoi olla täynnä. Gustaf lähti koulusta omille teilleen. Tämä johti opintojen päättymiseen ja koulusta erottamiseen.

Loppujen lopuksi Gustaf piti erottamistaan onnenpotkuna. Hän on sanonut: ”Ilman sitä onnenpotkua olisin luultavasti päätynyt postimestariksi Heinolaan”. Nyt hän ryhdistäytyi ja jatkoi Nikolain ratsuväkiopistoon Pietariin, jossa opinnot sujuivat mallikkaasti ja loppu onkin meille opetettua historiaa.

Mutta lopputulos olisi voinut olla huonompikin. Mitkä tekijät auttoivat Gustafin selviämään? Ensimmäisenä oli sukulaisten lämpö ja huolehtiminen. Sisarukset tukivat toinen toisiaan. Myös isä osoittautui vanhempana mainettaan paremmaksi.

Gustaf tiesi itse, mitä halusi ja piti siitä kiinni. Hän ei ajelehtinut tai ollut muiden vietävissä. Kasvua tapahtui koko elämän ajan ja vaikka kaikki ei aina onnistunut, tärkeimpiä kokeitaan hän ei reputtanut.

Paljon epäonnistumisia, vielä enemmän onnistumisia. Antoiko Mannerheim itselleen anteeksi? Sitä emme tiedä, mutta Keskisarjan mukaan hän ei enää ikinä käynyt Haminassa kadettikoulusta erottamisensa jälkeen.