Elämän salaperäisyydestä

Istun parvekkeella ja katselen auringossa kimaltavaa Välimerta. Luin äsken Paulo Coelhon "Once Minutos" (Yksitoista minuuttia) nimistä kirjaa, ja jäin siinä merelle haaveillessani miettimään elämän salaperäisyyttä. Kirjassa brasilialainen Maria tapaa Genevessä taiteilijan, ja vaikka molemmat tuntevat erityistä vetoa toisiaan kohtaan, heidän elämänsä ovat täysin eri planeetoilta. Rikas ja kuuluisa taiteilija lähtisi pian kiertämään Eurooppaa, ja prostituoituna rahaa keräävä Maria palaisi Brasiliaan. Tulisen ja syvällisen suhteen syttyminen jää ilmaan leijumaan pienenä kipinänä, joka olisi mahdollista puhaltaa liekkeihin koska vaan.

Elämällä on usein tapana heittää eteemme ihmisiä ja mahdollisuuksia silloin, kun niitä vähiten odotamme. Oli se sitten kohtalo tai mikä tahansa näitä asioita ohjaileva voima, se vähät välittää miten loistavasti sulla just nyt on elämä kasassa ja mielen langat käsissä. Mitä tarkemmin olet suunnitellut tulevaisuutesi seuraavaan elämääsi asti, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tämä mysteerinen voima tulee ja romuttaa suunnitelmasi, antaen samalla sata uutta tapaa tehdä ne suunnittelemasi asiat. Hienoa.

Ehkä elämä olisi liian helppoa, jos saisimme aina sen ihmisen kenet haluamme. Paljon mielenkiintoisempaa on elää tunteessa, jossa ehkä saa, ehkä ei koskaan. Tämähän ei välttämättä ole kiinni siitä, löytyykö mielenkiintoa ja vetoa toista kohtaan. Joskus elämä vaan vie eri suuntiin ja eri asioiden pariin. Siltikin alitajuisesti tiedämme, että jos niin haluaisimme, voisimme jäädä ja katsoa tän kortin loppuun. Tai palata myöhemmin ja katsoa sitten. Jos on tarpeeksi halua, löytyy kyllä mahdollisuus. Juurikin se mahdollisuuden olemassaolo tekee kaikesta niin merkityksellistä ja jännittävää, ja saa meidät antamaan itsestämme odotettua enemmän. Jopa niin paljon, että hiljaa mielessämme harkitsemme muuttavamme koko elämämme vain tämän mahdollisuuden takia. Mahdollisuuden, joka siinä tietyssä ajassa ja paikassa tuntuu niin hyvältä ja lupaavalta, mutta joka ei välttämättä toimisi enää myöhemmin ja toisessa paikassa.

Ehkä sen kuuluukin mennä niin. Elämäämme tulee ihmisiä eri tarkoitusten kanssa, ja joidenkin tarkoitus on yksinkertaisesti tehdä meidät onnelliseksi yhdessä ajassa ja paikassa. Kun tämä tarkoitus on täytetty, erkanee tämä hetkellisen onnen tekijä elämästämme, tai me erkanemme hänen. Myöhemmin voimme hymyllä muistella tätä kuplivien fiilisten aikaa ja sitä mahdollisuutta ja todeta, että näin oli hyvä. Samaan aikaan leikimme silti ajatuksella, että entä jos sama mahdollisuus (henkilö) astuisi takaisin kuvioihin tulevaisuudessa? Olisimmeko edelleen saman onnen vietävissä? Voisiko sen ilmaan leijumaan jätetyn kipinän vielä puhaltaa liekkiin? Oliko sen koskaan edes tarkoitus syttyä liekkiin?

Luin joskus jostain, että ihmissuhteet toimivat omina peileinämme. Onkin mielenkiintoista leikkiä ajatuksella, miltä elämä näyttäisi ja tuntuisi viiden vuoden päästä, jos nyt puhaltaisin tämän kipinän liekkiin. Olisiko siinä elämässä enemmän itsensä kuin muualla? Ehkä, ehkä ei. Ehkä sitä on koko ajan niin oma itsensä kun on mahdollista olla, mutta joku tietty paikka tai henkilö avaa meitä enemmän itsellemme. Avaa meitä enemmän elämälle. Tykkään tästä näin. Tästä oudosta ja koukuttavasta tunteesta, että ehkä saa, ehkä ei koskaan. Ilmäkehään mahtuu kyllä kipinöitä leijumaan. Antaa elämän yllättää :)