Elämysnarkkari

Välillä tulee sellanen fiilis ku tekis mieli vaan tuijottaa kauas valtamerelle ja antaa ajatusten lentää. Olla ihan hiljaa ja kuunnella merta. Tänään on sellanen fiilis. Täällä on eletty aikamoisia tunneskaaloja laidasta laitaan ja koko ajan tapahtuu niin paljon sekä ulkopuolella että korvien välissä, ettei sitä kaikkea pysty itsekään sulattamaan. Joinain iltoina on niin väsynyt ja stressissä ettei jaksa mitään muuta kuin itkeä, ja heti seuraavana aamuna on taas maailman onnellisinta tyttöä kun saa olla täällä. Asioita alkaa ymmärtämään vasta vähän jälkijunassa. Kaiken kaikkiaan nää ensimmäiset kolme viikkoa on ollu melkosta hulabaloota etenkin sisäisesti, ja välillä tarvii hetken sitä valtamerelle tuijottelua ja omien ajatusten heittämistä kauas horisonttiin.

Eilen istuttiin iltaa keskustassa pienessä ja tunnelmallisessa baariravintolassa keskellä suurkaupungin valoja ja ihmisvilinää. Kaikkialla on aistittavissa elämää, erilaisuutta ja mahdollisuuksia. Kaupungissa, jossa on kaiken kaikkiaan puoltoista miljoonaa ihmistä enemmän kuin koko Suomen valtiossa, sun ei tarvi olla mitään. Ja samaan aikaan voit olla mitä vaan. En ole koskaan ollu kaupunkilomaihmisiä vaan aina rantakohteissa, ja tää paikka onkin ollu mun elämäni eka kunnon kaupunkikohde. Vähän eri meiningillä tosin kun vaan lomamielessä. En vaan pääse yli tän paikan kauneudesta, tunnelmasta ja loputtomuudesta. Toki tää on osittain vielä tätä alkuhuumaa, mut mun vuoden täällä asunut kaverini on ihan yhtä fiiliksissä edelleen. Koska me ei asuta keskustassa vaan meillä on erillinen opiskelijaelämä pienessä kaupunginosassa, pysyy Madridin viehätys yllä. Kun kävelee illalla keskustan ihmispaljoudessa ja ihailee korkeita suurkaupungin rakennuksia valoineen ja rentoa meininkiä, voisi siihen hetkeen pysähtyä. Jäädä vaan ja kulkeutua massan mukana, samalla huokaillen syvään sille kaikelle. Unohtua siihen tunnelmaan. Täällä voi todella aistia elävänsä joka solulla.

Vielä kaikki tää tuntuu jotenkin tosi hetkelliseltä ja katoavaiselta, koska ei sitä ymmärrä, että ihan oikeasti asuu täällä. Kokoajan on takaraivossa pieni "pelko" siitä, että kohta tää kaikki on ohi ja pitää palata Suomeen. Ihan kun tää olisi vaan hyvää unta, josta kohta herää. Oon monesti miettinyt, et millaisilla fiiliksillä sitä lähtee Suomeen joululomalle, kun sen aika koittaa. Jotenkin kaikki muutoksen hetket ja ns jonkun "rajan" ylitykset on tälläselle tuuliviirille kaikkein mielenkiintosimmat ja koukuttavimmat hetket, joita haluisi kokea koko ajan uudestaan. Ne on just niitä hetkiä kun ei kuulu mihinkään, ja kuitenkin kuuluu kaikkialle. Kun on lopettamassa jotain vanhaa, ja hyppäämässä uuteen. Kun antaa itselleen mahdollisuuden kaivata vanhaa, vaikka tietää jo etukäteen haluavansa eteenpäin ja uuteen. Se on haastamista. Veikkaan, että koneen laskeutuessa Suomen hämäryyteen sitä vasta tajuaa sen kaiken, mikä on oman pään sisällä muuttunut siihen mennessä. Innolla ja kauhulla odotan omaa reaktiota kaikelle. Elämysnarkkari tarvii isoja tunteita ja tiloja, ja just tollaset hetket antaa niitä parhaiten. Kai sitä on vähän masokisti, kun haluu jatkuvasti potkia itseään isojen asioiden ääreen ja herättää suuria tunteita. Jos ei saa tarpeeksi mojovia kiksejä "normaalielämästä", pitää välillä vetää matto omien jalkojen alta ja kysyä itseltään, miltä nyt tuntuu. Silloin ainakin tuntee elävänsä :)

Yleensä oon ajattelutuulella myöhään iltasin, mut näköjään se ajatus lentää myös aamuisin (jep, täällä on kello 1 ja se on mulle nykyään sunnuntaisin aamua, KUVITELKAA. Äiskä tais just tukehtua kahviinsa..). Nyt ryömin takasin peiton alle ja pistän perjantaisen Vain Elämää - jakson pyörimään, ah musiikin ja lahjakkaiden ihmisten fiilistely on parasta! Ihanaa sunnuntaita <3