Goodbyes

Sain viikonloppuna Karon (maailman paras kämppis) pikavisiitille tänne Benalmadenaan. Ei keretty kunnolla näkemään ennen mun muuttoa, kun huideltiin molemmat eri maissa eri aikoihin, joten viralliset "läksiäiset" ja yhteisen Madrid-ajan juhliminen jäi kokonaan välistä. Olikin ihanaa saada toi viisikielinen supermuikki mulle näin rakkaaseen paikkaan ja näin rakkaiden ihmisten ympärille, ja ihan virallisesti nostaa puolen metrin korkuiset drinkit ilmaan hämyisessä baarissa El Clásicon pyöriessä taustalla. Viimisen kahden viikon aikana on joutunut sanomaat heipat useaankin kertaan, mut nämä heipat oli ne kaikista erityisimmät.

Sinä päivänä kun tavattiin Karon kanssa toista kertaa, oli lokaationa Helsinki-Vantaan lentokenttä, ja muutamaa tuntia myöhemmin meistä tuli kämppiksiä. Siitä alkoikin aika mieletön ajanjakso meidän molempien elämässä, josta teki entistäkin upeampaa ihminen, jonka kanssa sai jakaa sen kaiken. Nyt meillä on puolen vuoden siskoilusta muistona kokemuksia, ihmisiä, hetkiä ja keskuteluja, joista vain me kaksi tiedämme. Kun seuraavan kerran nähdään ajankohtana X ja maanosassa Y, riittää yksi katsekontakti muistuttamaan siitä kaikesta, ja tuomaan sen kaiken takaisin nykyhetkeen. Aika mahtava fiilis tietää, että mulla on aina tollanen tyyppi jossain päin maailmaa.

Se on jännä, miten joidenkin ihmisten kanssa ystävyys ei tietyn pisteen jälkeen enää syvene, vaikka yhteisiä vuosia ja hetkiä olisi takana roppakaupalla. Sitten on niitä ihmisiä, jotka todella lyhyessäkin ajassa tekevät lähtemättömän vaikutuksen, ja joiden kanssa syntyy ihan erityinen side. Veikkaan ympäristön ja yhteisten kokemusten vaikuttavan tähän paljon. Kun jonkun kanssa jakaa jotain todella spesiaalia ja kerran elämässä tapahtuvaa, syvenee ystävyys automaattisesti. Lisäksi uusissa ja haastavissa tilanteissa sitä hyppää koko varsinaisen tutustumisvaiheen yli, ja keskittyy heti siihen olennaiseen. Miksi pitää toinen henkisesti metrin päässä ja pelkkänä tuttuna, jos tilanne vaatii sielunsiskoa ja perheenjäsentä? Tää on ihan parhaita asioita reissaamisessa ja ulkomailla asumisessa ylipäätään - ystävystymiselle ei ole olemassa tiettyä kaavaa, aikaa ja tapaa. Parhaimmillaan se tapahtuu yhdessä ohikiitävässä hetkessä, ja on sen jälkeen syvää ja ikuista.

Last weekend I had the honour to have Karoliina (the best roommate ever) here in Benalmadena with me to celebrate the last six months we had in Madrid. Karo was in Finland when I was moving my stuff, and before that I was in Paris, so we never had time to pour a glass together. That's why it was awesome to have her here even for only two days and finally celebrate our journey with half a meter tall drinks in a gloomy bar while watching El Clásico (when in Spain you know..). We've shared many special moments, experiences and conversations and when we'll see each other next time (God knows where and when) it only takes one eye contact to bring all that back to present. Couldn't be more grateful to always have someone like her somewhere in this world.

It's interesting how friendship never gets deep with some people, even if that friendship has lasted for years. Then there's someone with who you can have a very deep connection immediately and it feels like you've always known each other. I think environment and all of the shared experiences have an influence on this. When sharing some special "once in a lifetime" moments with someone, the friendship gets stronger automatically. In addition it's easier to make good friends when abroad. Why to keep someone far away mentally, when needing someone to trust and a shoulder to cry on? This is definitely one of the best things about traveling and living abroad. There's no an actual rule how to make friends - it can happen just in a blink of an eye and last forever.

Thank you, aitäh, gracias, kiitos, merci <3