Isoja asioita

Tänään aamulla yliopistolle lähtiessäni saatoin Idan pysäkille, kohti kenttää ja Suomea. Meidän hulvaton ja nauruntäyteinen vajaan viikon mittanen "loma" teki mulle tosi hyvää ja anto palan siitä tunteesta, kun arkea rytmittää muutkin asiat kuin koulu. Yks melko vaikea ja energiaa vaativa asia ei tunnu ollenkaan niin rankalta, kun on muutakin ajateltavaa.

Tänään kävelin kaupasta kotiin pitkin Villan, pienen opiskelijoiden täyteisen kaupungin, pääkatua pelkkä treenihuppari päällä raikkaassa sateen jälkeisessä ilmassa ja hengitin keuhkot täyteen syksyä. Kadut on täynnä keltaisia märkiä lehtiä ja mun kotikatu näyttää hyvältä. Sellaselta, että sitä sanoo mielellään kotikadukseen.

Siinä kävellessäni kotiin päin katselin koulupukuihin pukeutuneita lapsia, bussipysäkillä roikkuvaa yliopistojengiä, pukumiehiä kiiltävien mersujen rateissa ja sitä yleistä pienen keskustan arkihälinää. Tuntu hullulta ajatella, että mun elämä on nyt täällä. Täällä keskellä jotain, mikä vielä toukokuun visiitillä näytti oudolta ja etäiseltä, mut mikä nyt tuntuu niin normaalilta ja tutulta. Jollain tavalla omalta. Heitin ajatuksissani itseni kävelemään samalla tavalla Suomeen kotikaupunkiini pitkin mun lemppari lenkkipolkuja ja tuttuja katuja, ja vertasin itseäni näissä kahdessa lokaatiossa. Tiedostin heti, millaisia ajatuksia ja millainen tunnelma mun ympärillä olisi Suomessa tähän aikaan vuodesta, ja miten paljon se eroaa siitä, mitä täällä on. Kotikaupungin katuja kulkiessani tunnen olevani oikeiden ihmisten lähettyvillä, mut väärässä elämässä. Täällä taas tunnen olevani oikeassa elämässä, ilman niitä mun ihmisiä. Ne on koko ajan läsnä, muttei kuitenkaan ole. Tai olen itse koko ajan läsnä heille, ja samaan aikaan en olekkaan.

Puhuttiin Idan kanssa ekana iltana siitä, miten isot ja supersiistiltä tuntuvat asiat vaatii yllättävän paljon luopumista. Oon teinistä asti kokenu havittelevani jotain eriskummallista ja jollain tasolla utopistista. Sellaista, mikä monen korvaan kuulostaa epäinhimilliseltä, jopa yliluonnolliselta. Asioita, jotka ei tapahdu pienessä kaupungissa asuvalle tusinatytölle. Ja sit monien epäilevistä mielipiteistä huolimatta, ne kuitenkin tapahtuu :) Sitä ei ehkä osaisi ajatellakaan, miten kova hinta näinkin siisteillä asioilla, kuin ulkomailla asuminen ja kolmoskielellä opiskelu, oikeasti on. Tänne muuttaessani tein samalla vapaaehtoisesti sen valinnan, etten ole normaalilla tavalla läsnä mun läheisten elämässä, eivätkä he mun. Ei tässä kukaan ketään menetä, mut joutuu olemaan etäämpi kuin ehkä haluaisi. Koska halusin ehdottomasti opiskella espanjaksi, täytyy mun sietää sitä tunnetta, että olen huono. Olin opiskellut jo Suomessa enemmän ja kovemmalla panoksella kuin yksikään meidän luokkalainen ja olen vanhimmasta päästä, mut silti olen enemmän tai vähemmän huono joka päivä ja koko ajan. Mulle perfektionistina se oli ja on välillä edelleen aika kovakin paikka, mut sitä oppii sietämään. Toisaalta olen joutunut ymmärtämään sen asian, et vaikka asiat pystyy hoitamaan vaan rimaa hipoen, niistä selviää silti. Ei tarvi olla paras ja silti kehittyy ja oppii koko ajan. Joka tapauksessa ilmaseksi ei mikään tule, ja mitä upeemmalta ja siistimmältä joku asia tuntuu ja kuulostaa, sitä kovempi hinta sillä on. Pitää omistautua ja luopua. Pitää töniä itsensä epämukavuusalueelle ja pysyä siellä niin kauan, että se muuttuu mukavuusalueeksi. Nälkä pitää olla niin kova, että kantti kestää sen. Laatu maksaa.

Ja sit kuitenkin, vaikka isot asiat vaatii isoja asioita, elämä antaa loppupeleissä takasin just niin paljon, kun sille antaa. Ja joskus jopa vähän enemmänki. Tänään kävellessäni sitä Villan pääkatua mietin, miten loppujen lopuksi helppoa on tehdä isoja muutoksia ja muuttaa omaa elämää just sellaseksi kuin haluaa. Jopa pelottavan helppoa. Tulin tänne puoltoista kuukautta sitten, ja vaikka alku vaatii itseltä paljon ja todella kysyy omaa paloa tähän kaikkeen, tuntuu elämä täällä jo itsessään helpolta, tutulta ja omalta. Puoltoista kuukautta on naurettavan lyhyt aika, ja jos siinä ajassa kerkeää jollain tasolla asettumaan uuteen elämään, niin miten moniin paikkoihin ja asioihin sitä onkaan vielä aikaa asettua! On hurjaa kun näkee konkreettisesti, miten pitkälle sitä oikeesti pystyykään menemään, kun tietää mitä haluaa, ja sallii itselleen sen. Antaa luvan olla se, mitä ihan oikeesti haluaa.

Espanjan syksy tuntuu hyvältä :)