Jooga & Itsensä hyväksyminen

Suomessa vietetyn joululoman aikana vietin yhden päivän jooga- ja meditaatiokurssilla. Olen aina ollu kiinnostunu joogan monipuolisuudesta ja meditaation vaikeudesta, ja etenkin viimeaikoina energiaavievä ja haastava arki on saanu kaipaamaan hiljaisuutta ja kynttilänvaloon rauhottumista erityisen paljon. Kroppa ja etenkin mieli on ollu jo pitkään melko kovilla, ja toisinaan on ollu energiat ihan lopussa. Viimisinä tenttipäivinä ennen lomaa en jaksanu enää edes kävellä reippaasti, ja matkalaukun kanssa kentälle selviytyminen oli saavutus. Rauhottumista on siis mun korvien väliin ja elämään kaivattu jo pitkään, ja niinpä kyseinen nelituntinen kurssi osui hyvään saumaan.

Kurssin aikana ohjaajamme puhui paljon hyväksymisestä. Keskityimme tuntemaan kropan mahdollisia kiputiloja ja lihasjäykkyyttä, uupumusta ja särkyä. Keskityimme tuntemaan sen kaiken, hyväksymään sen, ja päästämään siitä irti. Ikään kuin annoimme itsellemme luvan olla väsyneitä, jumissa ja kipeitä. Tiedostin olevani uupunut, mutta kroppa näytti kuinka finaalissa oikeasti olinkaan. Teki kuitenki hyvää venyttää lihaksia kunnolla auki kohti sitä notkeutta, mihin ne parhaimmillaan venyy, ja saada veri kunnolla rohisemaan nostamatta sykettä juuri lainkaan.

Joogalla on mieletön ominaisuus saada kroppa reagoimaan mitä ihmeellisimmin tavoin pieniinkin liikkeisiin ja heijastaa näin henkisen hyvinvointimme todellista tilaa. Kun tehtiin alkulämpässä niinkin pientä ja yksinkertaista liikettä kuin nilkan pyöritystä suoralla jalalla, seisten yhdellä jalalla, kävi mun henkeä ahistamaan. Sama kävi molempien jalkojen sekä käsien kanssa. Aina ahdisti henkeä. Pystyin siis tekemään koko ajan ja hengittämään suht normaalisti, mut aina tuli inhottava puristus keuhkoihin, ihan kuin lievä paniikin tunne. Kun taas venytettiin akillesjänteitä rennossa kyykkyasennossa kikkaillen käsien kanssa, tunsin miten etureidet tärisi. Ihan rehellistä lihasväsymystärinää, vaikka jalat sai olla tässä ja edellisissä venytyksissä täysin rentoina. 

Ohjaajamme mukaan henkinen hyvinvointi heijastuu vartaloomme, ja kroppa kertoo siitä kaiken. Edellä mainitut reaktiot herätteli kyllä ajattelemaan omaa hyvinvointia ja tätä hurjaa vauhtia, mitä oon viime vuosina painanu menemään. Mun kroppa ei ollut eikä ole se energinen ja vahva yksilö, mitä se on aikasemmin ollut, ja samaa voi sanoa mielestä. Nykyään stressaannun herkemmin, väsyn nopeammin ja ahdistun helpommin tilanteista, joita en hallitse. Sairastuminen stressiin, burn out ja ylirasitustila on jo tuttuja juttuja, mut nyt on vasta oikeesti heränny miettimään tätä ohituskaistalla kiitämistä. Millon annan itseni pysähtyä?

Perfektionistiluonne suoritusyhteiskunnan painostavassa ilmapiirissä ei ehkä ole se paras kombo, mut kyllähän jokainen loppupeleissä vastaa omasta hyvinvoinnistaan, jos ei kokonaan niin hyvin pitkälle ainakin. Mikä ihme siinä pipon hellittämisessä ja syvään hengittämisessä on niin vaikeeta? Tunteeko silloin olevansa laiska ja aikaansaamaton eli muiden silmissä  huono ihminen? Olen puhunu monien ulkomailla oleilevien ystävieni kanssa, miten Suomessa on aina se tekemisen ja etenemisen paine. Koko ajan pitäis olla suunnitelma tulevasta, koulua, töitä, edistymistä, tavotteellisuutta ja läpi kaamoksenkin kestävä kestohymy naamalla. Heti Madridiin muutettua oli jotenki paljo helpompi hengittää, ja tää Espanjan ta det lugnt- meininki on antanu hyvää kontrastia omaan ajatteluun ja elämiseen. Ehkä aina ei tarvi mennä sieltä, mistä aita on korkein, ja silti voi onnistua ja päästä eteenpäin. Yks tän vuoden tavoitteista on ehdottomasti löytää se asia tai paikka jossa tai jonka avulla pystyy rauhottumaan, ja rakentaa elämä just sellaseksi, mitä syvällä sydämessä sen toivoo olevan.

Kun hyväksyy itsensä, omat heikkoudet ja vahvuudet, aistii omaa kroppaa ja mieltä paljon herkemmin. Jos elämäntilanne, ulkonäkö tai suorituskyky ei ole nyt siellä missä sen haluisi olevan, se ei haittaa. Kun hyväksyy kaiken sen ja lähtee viemään asioita eteenpäin rakkaudesta omaan itseensä pakonomaisen suorittamisen sijasta, pääsee paljon pidemmälle. Ja sit muistetaan vielä hyväksyä se satunnainen höntsäilyn tarve. Sitä tarvii meistä ihan jokainen :)

photos from Mexico (2009)