Mitä on koti-ikävä?

Muiden Madridissa ja muualla ulkomailla asuvien maahanmuuttajien kanssa on puhuttu siitä paljon, ja se sisältyy aina niihin ensimmäisiin kysymyksiin tutustuessa uuteen reissaajasieluun. Onko ollut ikävä kotiin? Mitä kauemmin kyseinen reissuroope on viettänyt aikaa kotimaansa rajojen ulkopuolella, sitä vahvempi "KYLLÄ" on yleensä vastaus. Itse olen pyöritellyt tätä ajatusta mielessä lähtöpäivästä asti ja miettinyt, milloin se minuun iskee. Koska kyllähän se jossain vaiheessa iskee.

Tähän mennessä olen potenu vain hetkittäisiä oireita kyseisestä ilmiöstä, enkä vieläkään voisi myöntää, että olisi ollut ihan rehellinen koti-ikävä. Mulla on tosin niin kiero mieli ja alitajunta  (tai vaan itsesuojeluvaistoa?), että ahdistuksen iskiessä käyn automaattisesti suunnittelemaan reissua kaukomaille kaiken ulottumattomiin, sen sijaan että soittaisin itkupuhelun Suomeen. Ehkä sitä alitajuisesti siirtää ajatukset johonkin positiiviseen ja utopistiseen, pois reaalielämän nykyhetkestä. Toisaalta mulla on vasta niin vähän ulkomailla oleskelua takana, että ne mun itkupuhelut on varmaan vasta edessä (äiskä be ready).

Mikä sitten saa aikaan sen sydäntä raapivan ja mielialaa merenpohjaan painavan tunteen? Mun teoria on, että kyse on usein henkisestä väsymisestä. Varsinkin ulkomailla asumisen alkuvaiheessa se arjen sirkuksen pyörittäminen, siitä selviytyminen ja ylipäätään sen rakentaminen tehdään yleensä kaukana oman mukavuusalueen ulkopuolella. Siedetään outoja asioita, selviydytään vaikeista tilanteista, niin sanotusti rämmitään asioiden ja tilanteiden läpi päivästä toiseen. Jossain vaiheessa väsyy jatkuvaan skarppaamiseen ja suorittamiseen, ja tulee ikävä omaa mukavuusaluetta,  tässä tapauksessa kotimaata tai -kaupunkia, jossa kaikki on tuttua ja hallinnassa. Silloin pienetkin asiat nousee ärsytyskynnyksen yli ja ainoa mitä ajattelee on se, miten helppoa tämäkin asia olisi siellä mukavuusalueella. Pystyisi hoitamaan vaikeita asioita kielellä, jota ymmärtää täysin ja paikoissa, jotka tuntee entuudestaan. Voisi sopia spontaanit treffit kaukana asuvan ystävän kanssa kuukauden varotusajan sijasta tunnin varoajalla, ja käydä vanhemmilla syömässä sitä lapsuuden lempikotiruokaa, mitä ei itse jaksa/osaa laittaa. Vitsi miten helppoa!

Omalla kohdallani olen kuitenki huomannut erään asian. Ulkomailla ollessa Suomen lipun kuva on jatkuvasti takaraivossa muistuttamassa siitä, mistä sitä ollaankaan lähdetty. Samalla se on tietynlainen turva ja paikka jonne voi aina palata, jos reissaaminen ja uudet kulttuurit alkaa käydä voimille. Se omiin mielensyövereihin tatuoitu siniristilippu on ikuinen plan B ja pakoreitti turvalliseen ja tuttuun, kotiin. Kun ulkomailla menee huonosti, voi kaiken aina kanavoida koti-ikäväksi.

Entäs sitten, kun ollaan kotimaassa siellä mukavuusalueella, ja siellä oleminen ei enää miellytäkkään?  Kun siellä turvapaikassa menee huonosti. Silloin ahdistusta ja ärsytystä ei voikkaan laittaa koti-ikävän piikkiin. Onko se kuitenkin sama tunne kuin koti-ikävä, mutta kääntäen verrannollinen? Sekö saa aikaan matkakuumeen? Itse olen niitä krooniseen matkakuumeeseen sairastuneita, jotka ikävöi aina johonkin. Kun sitä plan B:tä ei ole, se luodaan itse.

Joskus sitä vaan ihan puhtaasti kaipaa juttuhetkeä kaukana asuvan ystävän kanssa, paahdettua ruisleipää Oltermannilla, puusaunan löylyjä, viileää merivettä ja kotisohvaa. Sekin on koti-ikävää, vaikkakin ehkä miedommalla teholla tunnettua. Tän tyyppinen ikävä opettaa arvostamaan niitä pieniä arjen iloja ja mahdollisuuksia ja nostaa kotimaan räntäsateineen ja kaamoksineen korokkeelle. Itse tykkään hirveesti siitä fiiliksestä, minkä ulkomailla asuminen on mulle Suomesta antanut. Paljon mieluummin ajattelen Suomea miettiessä juurikin niitä rantasaunan löylyjä, raikasta luontoa ja ruisleipää, kuin humalaista ja masentavaa kaamosaikaa. Nykyään Suomi on mulle arvostettava kotimaa ja paikka, minne on ihana mennä jouluksi ja lomilla käymään, eikä se paskamaa mistä haluaa ahdistuksissaan pois. Muualla ollessa se pysyy mulla takaraivossa ja löytyy sieltä aina tarvittaessa, jos kaipuu mukavuusalueelle kasvaa liian suureksi.

Ihmisluonne taitaa loppupeleissä aina kaivata johonkin, missä ei sillä hetkellä ole. Ainakin ajoittain. Halutaan pakoon arkea, pimeyttä ja velvollisuuksia. Halutaan uutta ja vaihtelua. Halutaan astua hetkeksi sinne epämukavuusalueelle, jotta saadaan myöhemmin palata kultaakin kalliimpaan kotiin.

Vaikka kyseinen reissaajasieluja kiusaava ilmiö voikin joskus tuntua ylivoimaiselta, kertoo se jotain hyvääkin. Se itseasiassa näyttää meille kaiken sen, mitä meillä on. Pitää olla kiitollinen, jos omistaa jossain kaukana jotain niin kallisarvoista ja rakasta, että sen perään ikävöi. Se on rikkaus. Koti-ikävä on rikkautta.

Tsemppihali kaikille niille, jotka kärvistelee koti-ikävissään! <3 Se on onneks ohimenevää, ja sillä välin Suomi ei katoa mihinkään :)

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ UPEA SUOMI<3

kuvat: google.fi