Suorittajasta fiilistelijäksi

Seuraa tunnustus

Olipa kerran yks kovan luokan perfektionisti, jonka piti aina olla paras ja pystyä asioihin, joihin muut eivät pystyneet. Tällä perfektionistilla oli kamala kiire olla, elää ja suorittaa, ja koko ajan piti olla fiilis, että kehittyy. Asioiden harrastelu ei kuulunut perfektionistin toimintatapoihin, vaan vapaa-ajan aktiviteeteista tehtiin elämäntapa. Jos jonkin harrastuksen/lajin saralla ei näyttänyt olevan mahdollisuuksia kehittyä vähintään SM-tasolle, se lopetettiin. Luonnonlahjoja tällä perfektionistilla ei ollut, vaan kehittyminen vaati aina paljon töitä. Tavoitteena oli olla paras, tai vähintään loistava - ihan jokaisella elämän osa-alueella.

Tanssilukion ensimmäisenä vuonna perfektionisti vaati itseltään jo niin tarkkaa minuuttiaikataulua ja suunnitelmallisuutta mahdollisen menestymisensä eteen, että kroppa sanoi itsensä irti. Ensimmäisellä kerralla sairaalasta päästiin yhden yön jälkeen pois, mutta vajaa vuosi myöhemmin sairaalareissu uusiutui, ja tällä kertaa letkuissa oltiin viikko. Seurauksena lähti paino, hiukset, lihaskunto ja elämännälkä, mutta jotain myös vinksahti paikoilleen. Muistan tuolloin kysyneeni itseltäni, että mihin hittoon mulla 17-vuotiaana on tässä elämässä kiire?

Myöhemmin tuo sama pippurinen luonteenpiirre ajoi perfektionistia sekä ylirasitustilojen, syömishäiriön että  masennuksen partaalle, mutta rohkeutta antaen se myös mahdollisti myöhemmin mitä mielettömämpiä kokemuksia ympäri maailmaa. Pikkuhiljaa tämä tähtiin kurkottelija alkoi hyväksymään, että oma silmä on välillä liian kriittinen, ja että ihan näinkin on jo riittävä. Ei tarvi olla yli-ihminen ja paras, että voi olla tarpeeksi.

Espanjassa taisin vasta paremmin ymmärtää, miten rikki olin näiden vuosien aikana itseni rääkännyt - etenkin henkisesti, mutta myös fyysisesti. Esimerkiksi ylirasitustilan jälkimainingit voi ilmetä vasta hyvinkin jälkijunassa, ja sen takia ei omaa voimattomuutta heti ymmärtänyt. Ehkä ympärillä aistittava rennonpi elämänasenne auttoi huomaamaan, missä oikeasti mennään. Aloin ajattelemaan itsestäni arvostavampaan sävyyn, ja suhtautuminen elämään muuttui. Enää ei kiinnostanut treenata pelkästään ulkonäön takia, vaan liikunnalta halusi enemmän - kokonaisvaltaista hyvää oloa, dynaamista ja venyvää kehoa, ja vahvaa, hallittua mieltä. Peili, vaaka, muiden mahdolliset mielipiteet ja oman kropan näkeminen omasta itsestään erillisenä, rääkättävänä rättinä ei voisi vähempää kiinnostaa, koska nykyään arvostaa omaa olemassaoloa niin paljon enemmän. Kyky liikkua ja tehdä asioita ei ole itsestäänselvyys ylipäätään, ja elämästä saa niin paljon enemmän irti, kun hellittää pinnallisuuksista ja keskittyy oikeisiin asioihin.

Sama ajatusmalli on levinnyt myös muihin elämän osa-alueisiin. Nykyään on jotenkin paljon helpompi hengittää, kun ei tunne pakottavaa tarvetta täyttää elämäänsä mukatärkeillä asioilla, mitkä ei oikeesti anna mitään tai tunnu omilta. Näin 21-vuotiaana mulla ei vieläkään ole suoraviivaista ja nousujohteista urasuunnitelmaa, ja viime aikoina syötyjen suklaalevyjen määrään ei taida riittää edes kahden käden sormet. Kas kummaa, tää pallo pyörii edelleen.


En tiedä minkä aivopesun Espanjassa sain (vai oonko nyt vihdon aikuistumassa? Onks pakko jos ei haluu?), mut ompa kuulkaa virkistävää nähdä itsensä ja elämänsä sillai super kivana ja arvokkaana juttuna! Ihan ku joku olis pyyhkiny pölyt mun vaaleanpunaisista onnellisuuslaseista ja nyt sitä ollaan et WOU! Tältäkö täällä oikeesti näyttää?

Kivaa iltaa huipputyypit <3

photos by @rmaja (https://www.instagram.com/rmaja/)