Tulevaisuudesta

"Nyt teen töitä ja kevään luen pääsykokeisiin. Jos saan koulupaikan ni mietin alotanko ens syksynä, vai reissaanko ensin vuoden ja alotan sit. Jos en saa koulupaikkaa, niin jatkan töitä, nautin kesästä ja katon mitä seuraavaks haluan tehdä." 

Suurin piirtein näin sanoi hyvä ystäväni ajatelleensa ollessaan reissussa toisella puolella palloa. Fiilis tulevasta oli kevyt ja rento, eikä se tuntunut sen kummemmalta jutulta. Heti Suomeen paluun jälkeen kyseinen skenaario ei jostain syystä enää tuntunutkaan niin yksinkertaiselta ja selkeeltä, vaan ehkä jopa hieman ahdistavalta.

Elämä on just noin yksinkertaista. Nyt tehdään asiaa X, joka mahdollistaa jatkossa seuraavan asian Y. Mikäli asia Y ei otakkaan toimiakseen, palataan mahdollisesti asiaan X siksi aikaa, että löydetään seuraava mielenkiintoinen juttu, asia Z. Kokeillaan, hankitaan kokemusta, vaihdetaan mieltä, muutetaan suunnitelmia ja kokeillaan seuraavaa juttua.  Es la vida. Miten ihmeessä se kaikki silti tuntuu välillä niin vaikeelta?

Itse muistan valvoneeni öitä jo lukion kakkosella pähkäillen, et mitä ihmettä teen lukion jälkeen. Suunnittelin lähteväni puolen vuoden kielimatkalle Keski-Amerikkaan ja halusin tanssikouluun ulkomaille, mut jotenki se hirveä paine tulevaisuutensa tietämisestä sai kaiken tuntumaan liian vaikealta ja ahdistavalta. Toisaalta myös välivuoden pitäminen ahdisti suunnattomasti, koska en halunnut "jumiutua paikoilleen" vaan päästä eteenpäin elämässä. Motivaatiota ja suunnitelmia siis löytyi, mut kriisi nimeltä tulevaisuus aiheutti silti päänvaivaa. Vaikkei kukaan painostanut suuntaan eikä toiseen, oli se seitinohut mutta tonnin painava suorituspakko silti läsnä koko ajan. Tän paineen välttämiseksi sitä helposti takertuu ensimmäiseen hyvältä kuulostavaan juttuun tai myöntyy läheisten mahdolliselle painostukselle tietystä alasta ja koulutuksesta, ja roikkuu siinä vaikkei kivalta tuntuisikaan. Miten sitä muka voisi 19-vuotiaana tietää, mitä elämältään haluaa? No ei mitenkään.

Toisilla on selvät sävelet oman elämänsä kanssa jo alaikäisenä, ja sehän on huippujuttu! Kun tiedostaa oman tavoitteensa, on sitä kohti helppo lähteä kulkemaan. Kuhan vaan muistaa jatkossa, että mielensä muuttaminen on täysin sallittua. On myös ihan OK olla täysin pihalla ja vailla suuntaa. Omaa juttuaan etsiessä voi hyvin tehdä erilaisia töitä, MATKUSTAA, vaihtaa paikkakuntaa, kokeilla uusia juttuja ja  elää. Vaikka epätietoisuus ja suunnattomuus voi repiä hermot riekaleiksi, on se samalla kaikista mielenkiintoisinta aikaa, sillä silloin kaikki mahdollisuudet ja ovet on auki.

On onni olla kotoisin Suomesta. Ilmaisen koulutuksen maassa jokaisella on hyvät lähtökohdat lähteä rakentamaan täysin omannäköistä ja itselleen mielekästä elämää. Useimmat suomalaisnuoret ovat esimerkiksi espanjalaisiin nuoriin verrattuna hyvin itsenäisiä, kielitaitoisia ja voivat pärjätä hyvin jatko-opinnoissa myös ulkomailla (ja saamme jopa Suomesta tukea ja lainaa sitä varten). Meillä on rajattomasti mahdollisuuksia, ja valinnanvaikeus voi toisinaan jopa hirvittää. Miten osaan valita oikean jutun, kun voin valita minkä tahansa? Et ehkä osaakkaan, mutta kokeilemalla se selviää ja oma juttu kyllä löytyy ennemmin tai myöhemmin.

Mitäpä jos funtsisit tulevaisuuttasi näin:

-Kaupunki/maa johon seuraavaksi muutan, on todennäköisesti vain väliaikainen lokaationi eikä loppuelämäni koti.

-Ala johon nyt kouluttaudun, ei välttämättä tule olemaan ainut ammattini tulevaisuudessa, vaan yksi useasta.

-Mun ei tarvi löytää sitä tulevaa sulhasta/morsianta vielä pitkään aikaan.

-Mun ei todellakaan tarvi tietää, mihin olen menossa. Niin kauan kun suunta tuntuu mulle oikealta, pidän sen.

-Jos kaikki käy jossain vaiheessa maistumaan palaneelta muovilta, mulla on täysi oikeus repästä, tehdä täyskäännös ja aloittaa puhtaalta pöydältä uusien juttujen kera.

-Suuri päätös jonka seuraavaksi teen, ei tee loppuelämästäni kiveenhakattua ja ennaltamäärättyä. Mieli, unelmat ja ihmiset muuttuu, ja se on elämää. Mulla on monta kymmentä vuotta aikaa tehdä just niitä juttuja mitä haluan, tavalla jolla haluan niitä tehdä.

Joko helpottaa? ;)

Espanja on opettanut mulle, että elämästä stressaaminen on "una puta mierda", joka tekee kaikesta vaan vaikeampaa. Nyt, 4 vuotta niiden valvottujen ja stressattujen öiden jälkeen oon pitäny kaks reissurikasta välivuotta ja kokeillu espanjalaista yliopistoa, enkä vieläkään ole täysin perillä mun elämästä. Juuri mainitut kokemukset on kuitenkin vieny koko ajan lähemmäs ja lähemmäs sitä oikeeta juttua. Tiedän mitä haluan tehdä, mutten vielä miten. Toisaalta en edes halua tietää sen tarkemmin, koska miks pitäis tietää kaikki etukäteen? Tiedän mun seuraavan etapin ja se riittää, sit katotaan minne elämä vie. Niin kauan kun menee sinne minne veri vetää, ja tekee asiat niinku sydän sanoo, ei voi mennä kovin pahasti pieleen ;)