It´s time..

Tää postaus on muhinut mun päässä jo muutaman kuukauden ajan. Oon yrittänyt miettiä, miten kirjoittaa aiheesta niin, että joku saa siitä tolkun. Että joku saa kiinni punaisesta langasta. Nyt on aika kirjoittaa. En tiedä kuinka selkeä tästä tulee. Katsotaan ;)

Oon avannut teille jo aiemminkin (täällä) epäterveestä suhteestani ravintoon. Kirjoitin aiheesta marraskussa. Silloin tilanne oli, etten ollut pitkään aikaan ollut tilanteessa, jossa olisin alkanut hallitsemaan syömisiäni. Tai ainakaan en vielä silloin tiedostanut asiaa. Joulukuun puolen välin jälkeen kuitenkin huomasin tilanteen muuttuneen. Jo kauan sitten sisääni rakentunut malli oli alkanut ihan tiedostamattani nostaa päätään. Jossain vaiheessa huomasin eläväni taas säästöliekillä. Nälän tunnetta ei juurikaan ollut, joten kai siihen tilaan oli helppo ajautua. Yht'äkkiä huomasin, etten syönyt päivän aikana paljon mitään. Vararavintoa on viimeisen 1,5 vuoden aikana kertynyt ylimääräiset 10kg, joten tilanne ei näkynyt päälle päin. Eikä tilanteella näissä kiloissa mitään painoa alentavaa vaikutusta ollutkaan.

Liityin viime syksynä jossain vaiheessa Jenny ja läskimyytinmurtajat -nimiseen Facebook ryhmään. Ryhmässä pyritään eroon kaikenlaisesta bodyshamingistä. Ryhmä on tarkoitettu kaikille, joilla on mitä tahansa ongelmia tai halua keskustella omaan painoon, ulkonäköön, ruokailutottumuksiin tmv. liittyen. Ryhmä on VERTAISTUKIRYHMÄ, jossa ollaan toistemme tukena. Jaamme ajatuksia ja kokemuksia. Viisauksia ja tyhmyyksiämmekin.

Olin hiljaisena sivusta seurailijana ryhmässä, kunnes viime joulukuussa heräsin tilanteeseeni. Silloin kommentoin johonkin kuulumis-kyselyyn seuraavaa:

Täällä tuore raskas avioero takana ja oikeastaan koko homma vasta alussa. Muutama viikko sitten katosi ruokahalut.
 
Vasta muutama vuosi sitten ymmärsin kuinka paljon ihminen tarvitsee ravintoa päivittäin voidakseen hyvin ja, jottei elimistö käy säästöliekillä.
 
Muutin maanantaina uuteen kotiin poikieni kanssa ja nyt vasta tämän katastrofaalisen prosessin keskellä vanha syömishäiriö nostaa päätään. Siihen saakka söin sentään vielä suht säännöllisesti. Koska ruoka ei tällä hetkellä maistu eikä ole nälkäkään, skippaan suurimman osan ruokailuista. En oikeastaan ole alkanut toimimaan niin tietoisesti vaan luisunut tälle polulle ihan huomaamatta (automaattisesti...), mutta jollain sairaalla tavalla huomaan tällä hetkellä sen tuovan mulle nautintoa. Ikäänkuin "Hahaa, tämä on hallinnassani". Hallinnan tunnetta nimenomaan! Elämä on itsestäni riippumattomista syistä heittänyt 2,5kuukauden aikana häränpyllyä aivan totaalisesti.
 
En ole vielä avautunut syömis-tilanteestani edes läheisilleni tai ystävilleni. Tiedän, että täytyy. Pian. Jotta he voivat olla tukenani. Tiedän, että minun pitäisi olla vahva ja taistella vanhoja tottumuksia vastaan. En vaan tällä hetkellä tiedä millä voimilla sen tekisin.
 
Ymmärsin, että saadakseni itseni takaisin terveelliselle polulle, minun on avauduttava tilanteestani johonkin ja jollekin, ja koin ryhmän olevan sopiva väylä. Sain ryhmästä paljon tukea tilanteeseen ja rohkaistuin laittamaan samaisen tekstin viestillä myös yhdelle parhaimmista ystävistäni. On tärkeää, että joku tietää. Jotta voi tarvittaessa puuttua asiaan. Viime viikonloppuna avasin tarinaani lisää kyseisessä ryhmässä. Ja nyt haluan avata sitä lisää myös teidän kanssanne. En avaa tarinaani saadakseni osakseni voivotteluja, vaan nimenomaan vertaistuen vuoksi! Tarinallani voi olla suuri merkitys jollekin toiselle, joka painii samojen ongelmien ja ajatusten kanssa. Toivottavasti <3
 
 
Minun tarninani - olkaa hyvät:
 
Miä oon aina ollut se hoikka tyttö. Ystäväni ja tuttavani varmasti allekirjoittavat tämän. Jossain vaiheessa nuoruuttani hieman lihoin. Ennen täysi-ikäisyyttä kuitenkin - en muista tarkkaa ajankohtaa. Painoin tuolloin enimmilläni 58kg. Silloin asia ei minua haitannut. En edes itse ajatellut "kasvaneeni". Jossain vaiheessa laihduin takaisin entiselleni. 159cm ja 48-50kg oli minulle "normaali tila". En tehnyt asialle mitään. Kai ne oli hormonit, jotka ensin lihottivat ja sitten tasapainoituessaan laihduttivat.
 
Sen jälkeen (16/17-vuotiaana) aloin seurustelemaan pojan kanssa, jonka mielestä mulla oli makkaroita vyötäröllä. En tiedä, oliko hän tosissaan vai ei. En koskaan kysynyt. Jojolaihduttaja-äidin lapsena siitä se ajatus sitten lähti. Anoreksiaa. Bulimiaa. Epätervettä suhtautumista ravintoon. Britney Spearssin tapaan 500 vatsalihasta päivässä. Jossain vaiheessa lopetin syömisen kokonaan. Se johti siihen, että heräsin ambulanssissa. Sain "epilepsiakohtauksen". En itse tiedä vaikuttiko kohtaus oikeasti epilepsiakohtaukselta vai mitä. Kerroin kyllä isälleni ja äidilleni, että pyörryin. Sairaalassa tehtiin tutkimuksia. Syömishäiriöön ei kukaan puuttunut. Enhän ollut sairaalloisen laiha. Enkä tiedä puhuttiinko siitä edes lääkäreille.
 
Myöhemmin kuvaan astui mukaan PALJON bodypumppia ja -combattia. Niin ja edelleen niitä vatsalihaksia. Syödyt kalorimäärät olivat naurettavia! Niiden voimalla olin tottunut elämään. Ja elinkin aina toisen lapsen syntymän jälkeiseen aikaan saakka - 31-vuotiaaksi. Syömishäiriö nosti päätään välillä enemmän, välillä vähemmän. Oli sen "virallisen syömishäiriön" tilanne mikä tahansa, kalorimäärät oli naurettavia. Kiitos Personal trainer opiskelijan, joka valitsi minut toukokuussa 2014 lopputyönsä kohteeksi, arvostan ravintoa tänä päivänä enemmän kuin koskaan. Ja hallitsen syömishäiriötäni paremmin kuin koskaan. Vaikka se tuleekin aina olemaan osa minua ja on hallinnassani vaihtelevalla menestyksellä. Edelleen.
 
Kuten jo aiemmin teille avasin, on painossani tapahtunut viimeisen puolentoista vuoden aikana suuri muutos. Ei ehkä suuri muutos kaikille, mutta minulle henkilökohtaisesti. Muutos tuntuu todella suurelta ja pahalta. Eikä pelkästään sen vuoksi, mitä vaaka näyttää vaan siksi, että sisälläni asuu edelleen se hoikka tyttö. Peilistä vaan katsoo ihan joku muu. Joku ventovieras, joka ei edes mahdu vanhoihin vaatteisiin. Kalorimäärät tippuivat taas sinne naurettavuuden puolelle eli 1200-1400 vuorokaudessa, jossa ne edellisen kerran olivat toukokuussa 2014, kun Pt:ni kanssa käytiin läpi mun ruokapäiväkirjaa. Kroppani oli taas säästöliekillä. Ja vasta ihan vähän aikaa sitten. Painoindeksini on tällä hetkellä 25,7. Sen mukaan olen lievästi lihava. Itse näen peilistä useimpina päivinä hyvin lihavan naisen. Hyvinä päivinä vain vähän lihavan. Todella hyvinä päivinä melkein "normaalipainoisen". Läheiseni sanovat silmieni valehtelevan ja tavallaan tiedostankin asian olevan niin. Joku teistäkin saattaa katsoa kuviani ja ajatella, etten todellakaan ole lihava. Joku saattaa ajatella, että olen. Sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Loppujen lopuksi, kun oma kokemukseni omasta itsestäni on se tärkein.
 
 
Se, mikä auttaa on VERTAISTUKI (ja tietysti myös ammattiapu, jos olet siinä tilanteessa, että sellaista tarvitset!) ! Vertaistukea - sitä Jenny ja läskimyytinmurtajat -ryhmä minulle on. Sen avulla olen saanut vahvistusta itselleni ja myös voimakkaamman kokemuksen siitä, etten ole ainoa. Muutkin painivat samanlaisten ajatusten kanssa. Vaikka kyseessä on vääristynyt kehonkuva tmv. se on silti yleistä ja jopa melko normaaliakin. Murramme ryhmässä - YHDESSÄ - läskimyyttejä ja heräämme jopa siihen, miten erilaisia ja -tasoisia läskimyyttejä sitä onkaan olemassa. Tulen tekemään töitä itseni vääristyneiden silmien ja kokemukseni itsestäni kanssa hamaan tulevaisuuteen saakka. En tiedä kauanko menee, että hyväksyn vartaloni. Vai hyväksynkö koskaan. Haluan kuitenkin hyväksyä. Ja haluan tehdä töitä sen eteen! Tulen varmasti tekemään töitä myös muokatakseni vartaloani enemmän haluamani laiseksi. Mutta terveellisesti! Vaikka olisin mieluummin tälläkin hetkellä laiha kuin "minunlaiseni", en halua eksyä epäterveelliselle tielle. On kamalaa, kuinka paljon syö energiaa, kun peiliin katsoessani näen LÄSKIN. Haluan murtaa tämän sisääni rakkenetun läskimyyytin. Sekä olla auttamassa ja tukemassa muita, jotka haluavat murtaa myytin pois omasta päästään!
 
Haluan painottaa sitä, että vaikka näen itseni lihavana, ei se silti tarkoita, että näkisin muut ihmiset samoin. En katso muita ihmisiä samojen lasien läpi. Muita ihmisiä katson avoimien, hyväksyvien ja kauniiden lasien läpi. Näen ihmisen kauneuden - en laihuutta tai lihavuutta. Ei sairauteni heijastu muiden ulkonäköön. Vain omaani. En lokeroi muita ihmisiä heidän kokonsa mukaan. En näe muiden ihmisten kokoa samalla tavalla. Paitsi, jos he ovat syömishäiriötä sairastavia ystäviäni. Heidän kokonsa näen. Silloin, jos he alkavat taas kutistua. Ja heille kyllä asiasta sanon! Se on rakkautta.
 
Ja tiedättekö. Vaikka mä painin tällaisten suurien omaan ulkonäkööni liittyvien juttujen kanssa tän kaiken muun keskellä, niin ei mun maailma ole tähän kaatunut tai tule kaatumaankaan. Kuten ei sunkaan. On myös hyviä päiviä, jolloin ei edes huomaa missä peili on. Ja sit on tietysti niitä huonoja päiviä, kun tuntuu, että peilejä on joka puolella ja sun päässä joku inhottava ääni vaan huutaa jotain typerää sun ulkonäköön liittyen. Mutta tiedättekö mitä!? Miä selviän. Ja siäki selviät. Myö kaikki selvitään. Töitä se vaatii, mutta kuinka hienoa onkaan kun töitä tehdessään näkee työnsä tulokset. Ja ne me varmasti tullaan näkemään! Ihan jokainen!
 

 

 
Kiitos, kun luit ❤
 

 

Ette muuten uskokaan miten kammottavan pelottavaa on julkaista tämä kuvakollaasi! Siis oikeasti julkaista se teidän kaikkien nähtäviksi! Teen sen silti, koska haluan tehdä sen. Toivon, että edes joku saa tästä vertaistukea itselleen. Tai herää ajattelemaan asiaa hieman toisesta näkökulmasta kuin on ajatellut aiemmin. Jos sinulla heräsi ajatuksia aiheeseen liittyen tai muuten vaan ja haluat jakaa ne kanssani, jätä ihmeessä kommenttia!