Mikä meitä ihmisiä vaivaa?

Istuin tänään kauppakeskus Pasaatissa odottamassa vuoroani erään yrityksen tiskille hoitamaan asioitani. Katselin ohi kulkevia ihmisiä. Ohikulkijat varoivat vilkaisemastakaan ketään toista. Naamat vakavina, katse tyhjyyteen suunnattuina he vaan kävelivät. Ajatella. Jos olisi katsellut ympärilleen, olisi saattanut vaikka nähdä toisen ihmisen. Istuin siinä ja katselin ihmisiä ihan avoimesti. Odotin, että saisin katsekontaktin johonkin heistä. Olisin hymyillyt. Ei sen kummempaa. En saanut.

Viereeni istui vanha pariskunta. Pariskunnalla oli valitettavaa kyseisen yrityksen toiminnasta. Tottakai. Näkivät myös minun kädessäni jonotusnumeron. Siellä on kuulemma aina aivan kamalat jonot. Nytkin heidän mielestään näytti siltä kuin työntekijät eivät oikeasti tekisi töitään. He eivät ymmärtäneet, miten asiakkaiden palveleminen voi olla niin hidasta. Aivan. Kuuntelin heitä ja ainakin yritin avata heille myös toisenlaista näkökulmaa asioihin. Kun valitus vain jatkui, tyydyin vain kuuntelemaan ja jatkamaan ihmisten katselua.

Mikä ihme meitä ihmisiä oikein vaivaa? Miksi kävelemme silmät ummessa pitkin poikin? Sulkeutuneina. Omassa kuplassamme. Miksi valitamme aina kaikesta? Murehdimme ja märehdimme. Miksi emme edes yritä nähdä asioiden toista puolta? Kävellä silmät auki, avoimin mielin. Kiitollisina.