Pakko ihan pikkiriikkisen hehkuttaa

Mun on nyt ihan pakko hehkuttaa, vaikka aiemmassa postauksessa sanoinkin etten halua nuolaista ennenkuin tipahtaa. Pakko kuitenkin ihan pikkasen maistaa, nimittäin vaikuttais siltä että meijän talolle on löydetty uudet omistajat. Ensimmäiset katsojat ihastuivat taloon ja hinta saatiin parin tunnin päästä neuvoteltua kohdilleen. Tällä viikolla edessä oli kuntokartoitus, joka näytti ostajille vihreää valoa. Nyt odotellaan virallista kuntokartoitusraporttia. Sitten päästään toivottavasti sopimaan kauppojen ajankohtaa. Mahdolliset talomme uudet omistajat olivat niin innoissaan talostamme, että se muutti oikeastaan koko suhtautumiseni talomme myyntiä kohtaan - yhtään vähättelemättä miten tuskallista luopuminen silti tulee olemaan. Uskon kuitenkin, että uudet omistajat pitävät talosta hyvää huolta. Heistä huokui se sama innostus ja onni kuin varmasti minustakin reilu kolme vuotta sitten.

Eilisen kuntokartoituksen jälkeen alkoi taas uudenlainen prosessi mun päässä. Olin alunperin suunnitellut muuttavani poikieni kanssa väliaikaisesti isäni luokse Kotkansaarelle. Isäni kun viettää aika paljon aikaa mökillämme, on hänen asuntonsa paljon tyhjillään. Jos olisin tyhjentänyt kaikkea turhaa vanhaa rojua asunnosta pois, olisimme saaneet kaikki välttämättömät tavaramme mahtumaan sinne, mutta.. Ajatukset valtasi eilen kuitenkin tarve saada sisustaa oma koti - mulle ja pojille se oma pesä. Ajatus oli käynyt mielessäni jo aiemminkin, mutta järki vei vielä silloin voiton. Asuminen isäni luonahan olisi taloudellisessa mielessä ollut lottovoitto. Kun talosta luopuminen iski lopullisesti tajuntaan, ymmärsin etten voi muuttaa sinne. Vaikka muutto olisikin ollut väliaikainen, olisimme asuneet ennalta määräämättömän ajan meidän ja isäni tavaroiden sekamelskassa. Niin pinnalliselta kuin se saattaakin kuulostaa, mun herkkä näköaisti olisi varmasti ollut helisemässä jo ensimmäisten viikkojen jälkeen.

Otin eilen puhelun erään vuokra-asunnon omistajalle, jonka numeron olin jo aamupäivällä saanut ystävältäni. Hetkeä myöhemmin olimme sopineet, että muutamme hänen asuntoonsa ainakin puoleksi vuodeksi. Valtava helpotuksen tunne valtasi minut ja siitä saakka on tuntunut kuin leijuisin ihan pikkuisen maanpinnan yläpuolella. Tiedättekö sen tunteen? Miä en enää muistanut, miltä se tuntuu. Mutta nyt muistan! Ja leijun siis edelleen.

Kävimme tänään poikien ja äitini kanssa tulevassa kodissamme. Mittailtiin seiniä ja katseltiin varastotilat jne. Oli oikeastaan aika huikeen hyvä fiilis! Mua vähän nolottaa sanoa noin. Tulee vähän huono omatunto. Ihan kuin en saisi tuntea onnentunteita ollenkaan. Saanko? - Saanhan?!?

Iltapäivällä piirsin noin suunnilleen mittakaavassa olevan pohjapiirroksen tulevasta kodistamme ja sisustin sen huonekaluillamme. Aika kivaa. Ihan varma en ole, mahtuuko nuo ihan kaikki olohuoneeseen mitä olen sinne suunnitellut. Aika näyttää.



Arvaako kukaan kuvien perusteella minkä uuden - jo pitkään haaveilemani - huonekalun ajattelin ostaa?

Nyt vaan toivotaan, että kaikki menee suunnitellusti. Pidättehän peukut pystyssä? Mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua!!! ❤