Pojat on poikii

Voi huokaus.

Miä ymmärrän aivan täysin, että pojat on poikia. Veljekset ja pojat yleensäkin ottavat mittaa toisistaan ihan eri tavalla kuin tytöt. Heidän maailmansa on aivan erilainen kuin tyttöjen. Tai ainakin erilainen kuin tytöistä suurimman osan, ei tietenkään kaikkien. Tai niin ainakin kuvittelen.

Pojat ovat paljon rajummassa fyysisessä kontaktissa toistensa kanssa. Ja on heidän leikkinsä kyllä äänekkäämpiäkin kuin tyttöjen. Ainakin päiväkoti -maailmassa. Poikien kesken leikkeihin ja ihan vain yleiseen olemiseenkin kuuluu kaikenmaailman nuhjuaminen, painiminen, huutaminen, päriseminen, töniminen jne. Joka päivä. Ihan joka päivä. Niin terveenä kuin sairaanakin. Niin kotona kuin oikeastaan ihan missä tahansa.

Toinen huokaus.

Välillä sitä vaan väkisin miettii, että mihin pensaaseen sitä päänsä oikein tunkisi, ettei joutuisi kuuntelemaan tai katselemaan sitä touhua. Välillä sitä ei vaan jaksaisi. Ei sitten millään. Näin naisena - vaikkakin hyvinkin poikamaisena tyttönä kasvaneena - sitä välillä toivoisi, että nuo olisivat edes yhden päivän ilman, että nuhjuisivat toistensa kimpussa. Useimmiten, kun se nauru muuttuu jossain vaiheessa aina itkuksi.

Välillä tuntuu, että kotiin pitäisi rakentaa samanlaiset jäähyaitiot kuin jäähalleilla on. Niin kuin siinä yhdessä mainoksessa jokunen vuosi sitten oli. Erotuomarin hommalta tämä välillä hyvin vahvasti tuntuu. Mutta ehkä se kuuluu vaan sisarussuhteeseen - oli sitten poikia tai tyttöjä. Itse en tiedä, sillä omat sisarukseni ovat minua niin paljon vanhempia emmekä ole asuneet samoissa talouksissa.

Kolmas huokaus.

Osa sisarusten välisistä kiistoista olisi tietysti hyvä jättää heidän itsensä selvitettäviksi, jotta oppivat selvittämään asioita itsekseenkin. Keskenään. Ei äiti, isä, päiväkodin täti, opettaja tai kukaan muukaan ole aina selvittämässä heidän kiistojaan toistensa - saati kavereiden - kanssa. Mutta kun sekin on niin himputin vaikeaa. Ainakin vielä, kun ovat niin pieniä. Välillä on kyllä pakko sulkea silmänsä ja korvansakin, jos tietää ettei kyseessä ole mikään ruumiinosia katkova taisto. Vaikka toisaalta taas - kyllähän nuo osaavat toisilleen (ja muillekin) osoittaa rakkautta ja hellyyttäkin. Ihan siinä missä tytötkin. Ja ne hetket kyllä kultaa loppupeleissä kaikki ne jäähyaitioiden kaipuisat hetket. On ne vaan niin <3

Mua kiinnostais ihan kauheasti, mistä nämä poikien ja tyttöjen leikkien väliset erot johtuvat. Miksi poikien kanssakäyminen on niin paljon fyysisempää? Tai ainakin rajumpaa. Onko se vaan evoluution tuotetta? Että miehet on rajuja ja ronskeja, koska "kuuluu" olla. Vai mistä on kyse? Ja pitääkö se oikeasti useimmiten paikkansa, että näin todella on vai olenko ihan hakoteillä? Kertokaa.

Mitä te ootte mieltä? Miten teidän lapset? Eroaako poikien ja tyttöjen leikit kuinka paljon toisistaan - lähinnä siis fyysisyyden osalta? Tai jos siellä on jopa joku, joka oikeasti tietää asiasta jotain, niin kerro mulle ihmeessä, mistä tää johtuu. Miettiikö kukaan muu näitä juttuja? Vai oonko miä ainoo poikien äiti, joka kaipais välillä ihan pikkuriikkisen rauhallisempaa meininkiä?

Pojat lähti hetki sitten isälleen viikonlopun viettoon. Kyllä mulla jo sunnuntaina on niin kamala ikävä niitä pieniä rakkaita tappelupukareitani, että jaksan taas kaitsea heitä ilomielin ja onnen kyyneleet silmäkulmissa jokusen tovin. Saattoi iseasiassa tulla pieni ikävä jo nyt...