Rakkaudesta

"...Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii..."

Niin sanotaan Raamatussa (ensimmäinen kirje korinttilaisille). Olen uskovainen. Kuulun evankelisluterilaiseen kirkkoon ja niin kuuluvat lapsenikin. En ole koskaan ajatellut eroavani kirkosta, enkä siis ajattele nytkään. Lapsena kävimme kirkossa aina jouluisin. Jouluaattoisin sekä laulamassa "Kauneimmat joululaulut" ennen joulua. Olen aina viihtynyt kirkossa. Siellä on hyvä olla - hyvä energia ja henki. Mun kotikirkko on Kotkan kirkko. Se on kaunis ja vanha. Sain rippilahjaksi kummitädiltäni pienen ristin kaulakoruun. Se oli kaulassani monen monta vuotta. Joskus läheisteni kuolemien jälkeen risti on lentänyt nurkkaan ja usko on ollut koetuksella, mutta jossain vaiheessa olen aina kaivanut sen takaisin kaulaani. Enää en ole useampaan vuoteen pitänyt säännöllisesti mitään kaulakorua kaulassani, joten ristikin on levännyt jo pitkän aikaa korurasiassani. Iltarukouksen olen lausunut pienestä saakka - edelleen lausun sen joka ilta käydessäni nukkumaan. Jaa.. Aiheena oli rakkaus, mutta eksyin uskooni. No joo, eiköhän se riitä.

Takaisin aiheeseen. Rakkaus. Miten rakkaus voikaan olla jotain sekä niin parantavaa että hajottavaa? Miten se voi olla niin voimakasta ja vahvaa, että huolimatta siitä mitä toinen tekisi, se vaan on edelleen olemassa? Miten se voi olla jotain niin järjenvastaista?

Mulla on tällä hetkellä erittäin ristiriitaisia ajatuksia suhteessa rakkauteen. Ja tarkoitan tässä nyt nimenomaan rakkautta aviomiestäni kohtaan. Tää rakkauden voimakkuus mitä häntä kohtaan tunnen on itseasiassa yllättänyt myös itseni. Tiesin, että rakastan häntä paljon, mutta että näin paljon.. Rakkaus tekee tästä erosta ja sen aiheuttamasta menetyksestä ja ikävästä vielä vaikeampaa ja sydäntä raastavampaa. Tuntuu kamalalta, että kaikesta rakkaudesta huolimatta emme voi jatkaa yhdessä.

Tänään sanoin miehelleni kuinka ihanaa olisi, että rakkauteen olisi olemassa sellainen On/Off-katkaisija. Saisit sen sammutettua ja takaisin päälle silloin kun haluat. Se ois niin ihanaa!!! Miä voin rehellisesti sanoa ja sanoin hänellekin, että painaisin niin sen Offille nyt, jos vaan voisin. Mutta ei sellaista ole. Harmin paikka.Tiedänhän minä, että ei sellaista voisi mitenkään olla, eikä tietenkään kuulukaan. Tämä kaikki kuuluu nyt vaan elää ja prosessoida läpi. Ja toisaalta, miksi rakkauden miestäni kohtaan tarvitsisi koskaan sammuakaan kokonaan? Hänhän on lasteni isä. Hänen kanssaan olen luonut maailmaan kaksi maailman rakkainta ja tärkeintä olentoa, joiden isä hän tulee olemaan ikuisesti.

Rakkaus ei vaan aina riitä. Välillä tilanteet ja tapahtumat on sellaisia, ettei rakkaus korjaa kaikkea. Ei, vaikka molemmat rakastaisivat toisiaan sydämiensä pohjasta. Se on raastavaa. Suorastaan sydäntä särkevää..