Tarvitsevuudesta...

Myö ihmiset tarvitaan toisiamme. Myö ollaa ihmisiä - sosiaalisia olentoja. Meidät on luotu elämään toisten ihmisten kanssa. Toki meitä on luonteiltamme erilaisia. Toiset tarvitsee ja kaipaa ihmisiä ympärilleen enemmän, toiset vähemmän. Ja se on ok. Myö ihmiset ollaan erilaisia suhteessa tarvitsevuuteen niin kuin muutenkin. 

Vuosi sitten ajattelin, että en enää koskaan halua tarvita ketään. Sillälailla oikeasti TARVITATARVITA. Niin, että jakaa elämän ihmisen kanssa. Niin, että antautuu toiselle ihmiselle. Se, että ihminen, jonka päästin lähelleni loukkasi minua, sai minut ajattelemaan, etten enää koskaan halua ottaa sitä riskiä, että niin kävisi uudelleen. Aika luonnollinen reaktio, eikö? Aloin rakentamaan suojamuuria itselleni. Oikeasti ajattelin, etten varmaan enää edes uskaltaisi päästää ketään lähelleni. Luonnollista sekin, eikö? No, luonnollisesti tapahtui kuitenkin niin, että elämääni astuikin ihminen, joka halusi lähelleni ja, jonka minäkin ehkä uskaltaisin päästää. Ehkä. Mutta ei se ole ollut helppoa. Itseasiassa kaikkea muuta. 

Mun suurin ongelma uuden parisuhteen rakentamisessa on ollut nimenomaan tarvitsevuuden ja antautumisen hyväksyminen. Oon jotenkin ajatellut, etten voi myöntää tarvitsevani toista ihmistä. Ajatellut, etten voi antautua toiselle ihmisille. Ja nimenomaan siksi, että silloin olen liian haavoittuvainen. En tiedä ymmärrättekö, mitä tarkoitan antautumisella. Tarkoitan ikään kuin antautumista toisen armoille. Sitä, että tekee itsestään haavoittuvaisen toisen edessä. Sitä, että luottaa toiseen ihmiseen.

Maaret Kallio oli lokakuussa Haminassa RUK:n Maneesissa luennoimassa perheen ja parisuhteen haasteista. Hän puhui siellä mm. tarvitsevuudesta ja, vaikka olin sisäistänyt ongelmani jo aiemmin, silloin se jäsentyi. Luennon jälkeen juttelin erään tuttavani kanssa, jolla on samantapainen kokemus perheen hajoamisesta. Myö juteltii nimenomaan siitä, tulisiko sitä olla yksin niin kauan nuolemassa haavojaan, että voisi kuvitella antautuvansa toiselle ihmiselle. Vai yrittää antautua uuteen parisuhteeseen, jos potentiaalinen ihminen on tullut vastaan. Voisi kai sanoa, että myö tultiin tavallaan siihen tulokseen, että molempi parempi. Riippuu ihmisestä. Ei tähänkään ole olemassa sitä oikeaa tai väärää tapaa. Joka tapauksessa sen työn tekee suurimmaksi osin itse.

Itse ajattelen nyt uutta suhdetta rakentaessani ja kamppaillessani näiden asioiden kanssa, että sillä toisella ihmisellä voi olla suuri merkitys siinä prosessissa. Asian voi varmasti hoitaa myös niin, että nuolee yksin haavojaan niin kauan kuin tarve vaatii. Ettei ennen sitä edes päästä ketään elämäänsä. Itse ajattelen, että hulluhan minä olisin, jos en antaisi tämän elämääni tulleen ihmisen olla osa elämääni, romanttisessa mielessä. Että sulkisin hänet pois, koska tarvitsevuuden myöntäminen ja toiselle ihmiselle antautuminen on minulle vielä haastavaa. Voi kuitenkin olla hyvin mahdollista, että tämä ihminen ei satutakaan minua. Että olemmekin tasa-arvoisia. Mikä kuitenkin sekä tärkeintä että parast; me molemmat tiedostamme tilanteen. Tiedämme missä olemme ja mikä on tilanne. Eikä meillä ole kiire mihinkään.

Mietitte ehkä, miksi tätä postausta kuvittaa muutama kuva kipeästä jalastani? No juuri siksi, että tää pipi on tullut kasvattamaan minua. Ja nimenomaan suhteessa tarvitsevuuteen. Ei mennyt montaa päivää tapaturman jälkeen, kun ymmärsin, että tää kaikki on taas universumin johdatusta. Olen sanonut useammalle läheisellenikin ääneen tän olevan suoranaista universumin vittuilua mulle. Universumi ei enää jaksanut kuunnella päänsisäistä kamppailuani, vaan päätti tehdä asialle konkreettisesti jotain. Kieltämättä aika ovelaa.. ;)

Täällä sitä riippuvaisuutta, tarvitsevuutta ja antautumista nyt on harjoiteltu reilu kaksi viikkoa ja toinen samanlainen on ainakin vielä edessäpäin. Välillä on hyviä päiviä, välillä huonoja. Mutta kyllä - olen tarvitseva sosiaalinen ihminen. Ja opettelen tässä koko ajan myös sitä, ettei se ole minulta pois. Ei se vie itsenäisyyttäni pois. Ei, vaikka on päiviä kun sen ymmärtäminen on niin hitsin vaikeeta.

Että kiitos vaan universumi - kasvun tiellä ollaan. Tämänkin asian kanssa. <3