Uhmaikä

Kuka tietää, mistä puhun? Mitä se on? Mun on jo jonkun aikaa ollut tarkoitus kirjoittaa teille aiheesta, mutta sitten se hetki on taas ollut historiaa. Tiedättehän sen hetken? Sen hetken 3-vuotiaan kullannuppunne kanssa, kun hän ei olekaan ihan niin kullannuppu. Tai on, mutta vaikuttaa hetkellisesti kuin hänet olisi riivattu. Tiedättekö? Voi huokaus. Meillä oli taas tuossa nukkumaan käydessä sellainen. Hetki nimittäin. Tai oikeastaan vähän pidempi hetki. En enää muista, mistä se alkoi. Se vaan alkoi ja sitten se taas loppui. Rankkaa se oli - niin 3-vuotiaalle kuin minullekin.

Uhmaiällä on suuri ja tärkeä merkitys lapsen kehityksen kannalta. Tällöin lapsen persoonallisuus ja tunne-elämä kehittyy huimaa vauhtia. Lapsi harjoittelee ilmaisemaan ja säätelemään itseään. Lapsi kokeilee omia sekä muiden rajoja ja tunne-elämä on siitäkin syystä hurjan myllerryksen vallassa. Se, mitä vanhempana voimme tehdä, on asettaa turvalliset ja selkeät rajat sekä hyväksyä ja ymmärtää, ja auttaa lastakin ymmärtämään tunteitaan. Sanoittaminen on oiva keino siihen. Sanoittamalla lapselle tämän kiukustumisen syyt ja seuraukset rauhallisesti ja selkeästi, lapsen on helpompi itsekin ymmärtää omaa käytöstään. Näin hän saa myös kokemuksen, että tunteiden ilmaiseminen on sallittua. Tärkeää on, että lapsi oppii kaikkien tunteiden olevan sallittuja, mutta huono käytös ei. Rajat luo turvaa. Niin se vain on.

Haluan nyt kuitenkin korostaa, että ei se silti helppoa ole!!! Väitän, ettei kenellekään. Olla muka aina se järkevä johdonmukainen rauhallinen aikuinen, joka muistaa aina joka hetkessä "miten lasta pitää ymmärtää ja auttaa ymmärtämään...". Jokaiselle aikuiselle tulee ylilyöntejä. Ja mun mielestä niin kuuluukin. Ihmisiä aikuisetkin ovat. Kaikki. Välillä sitä alentuu sille 3-vuotiaan tasolle ja kiukuttelee takaisin miltei samalla mitalla. Tai hermostuu ja korottaa ääntään (mikä ei kyllä ainakaan auta..). Tai jotain muuta vastaavaa. Niin se vaan menee. Niin käy. Ja se on ihan ok. Kyllä lapsen täytyy myös nähdä, että joskus myös meillä aikuisilla - vanhemmillakin - ylittyy joku raja ja käyttäydymme kuin apinat. Tietyissä rajoissa tietenkin. Ei kukaan jaksa loputtomiin kaikkea, vaikka tietysti lapsen uhmaikä varmaan olisikin ihanteellista kestää kunnialla läpi. Mutta oikeasti - kuinka moni sanotaanko nyt vaikka 4-vuotiaan lapsen vanhempi voi rehellisesti sanoa, ettei ole koskaan alentunut lapsen tasolle?

Mutta siis niin. Meillä oli rankka sessio tuossa nukkumaan käydessä. Uhmaikäinen kullannuppuni otti oikein huolelliset itkupotkuraivarit. Nyt hän kyllä jo tuhisee omassa sängyssään tyytyväisenä. Ja jo nukahtaessaan, kaikki oli oikein hyvin. Ja niin on nyt jo mullakin. Tällä kertaa en alentunut hänen tasolleen. Säilytin arvokkuuteni ja jaksoin toimia tilanteessa aikuismaisesti ja johdonmukaisesti. Jes! Pisteet siitä. Mutta kieltämättä on hieman väsähtänyt olo. Oma lapsi osaa käsitellä sinua kuitenkin jotenkin niin taitavasti, että saa kyllä energiat oikein lahjakkaasti imaistua. Vaikka eihän se hänen tarkoituksensa olekaan. Paitsi, jos kyseessä on ikävä -kiukku. Silloin se taitaa olla nimenomainen tarkoitus. Kosto.

Meillä töissä nukkarissa soi usein Ipanapa Iltalaulut cd, kun nukutamme lapsia päiväunille. Mun lempilauluksi kyseiseltä levyltä on muodostunut Hannu Pikkaraisen "Keinu naurusuu". Se on niin kaunis.