Ulkonäköpaineita ja syömishäiriöitä

Elämme maailmassa, joka asettaa jo nuorille tai jopa lapsille suuria ulkonäköpaineita. Suhtautumisen omaan vartaloon ja muuhun ulkonäköön voisi mielestäni nykymaailman menon lisäksi sanoa siirtyvän lapselle jo äidinmaidossa. Useimmiten lapsi viettää eniten aikaa vanhempiensa seurassa, joten heidän esimerkillään on merkittävin vaikutus lapsen itsetunnon kehitykseen. Ei riitä pelkästään, että vanhemmat kehuvat lasta. Lapsi mallioppii myös vanhemman suhtautumisen itseensä - siis suhtautumisen vanhempaan itseensä. Jos vanhempi on kovin kriittinen itseään kohtaan, oppii myös lapsi olemaan kriittinen itseään kohtaan. Myöhemmällä iällä toki tilanne muuttuu ja mukaan vaikuttamaan tulevat vielä kaverit sekä maailma.

Ketään syyttelemättä, muistan kyllä kuinka oma äitini on aina kamppaillut omien "makkaroidensa" kanssa. Minulle on jäänyt kuva, ettei hän ole ollut sinut oman ulkonäkönsä kanssa koskaan. Kuinka moni ihminen on? Miten siihen pystyy? Miten suhtautuminen omaan itseensä pysyy terveenä? Voi kunpa meille olisi vastaukset näihin kysymyksiin ja vieläpä keinot hoitaa asiat niin, että jokaisella olisi hyvä olla omassa kehossaan. Ja tietysti muutenkin.

Lähipiiriini kuuluu monen monta ihmistä, joilla on kokemusta jonkinlaisesta syömishäiriöstä. Myös itse lukeudun heihin. En tarkoita syömishäiriöllä kapeakatseisesti vain anoreksiaa ja bulimiaa, vaan ihan yleisesti epäterveellistä suhtautumista ruokaan ja ravintoon. Omalla kohdallani syömishäiriö nosti päätään lukioikäisenä. Ihailin Britney Spearssin vatsalihaksia - sellaiset oli saatava hinnalla millä hyvänsä. Muistan lukeneeni hänen vatsalihasten salaisuutensa olleen 500 vatsalihasta päivässä, joten noudatin "ohjetta". Vähensin myös syömistä. Kuvittelin, että laihduttaminen on sitä, että syödään mahdollisimman vähän. Toimihan se - tavallaan. Muistan kuitenkin edelleen sen pahan olon, joka minulla oli joka päivä, koska sokerit oli matalalla. Koulussa söin. En kehdannut olla syömättä. Viikonloput menin vähemmällä ravinnolla. Eräänä päivänä sokerit laski niin alas, että pyörryin kauppaan. Heräsin ambulanssissa matkalla sairaalaan, kun puhelimeni soi. Se oli isäni. Mahtoi olla mukava uutinen, kun kuuli tyttärensä olevan juuri ambulanssissa, matkalla sairaalaan. Sairaalassa tehtiin tutkimuksia. Epäiltiin epilepsiaa. Ilmeisesti pyörryttyäni, olin saanut jonkinlaisen epilepsiakohtausta muistuttavan kohtauksen. Vanhemmille kerroin kyllä syyn, jonka vuoksi uskoin pyörtyneeni. Asiaan ei sairaalassa sen enempää puututtu. En muista oliko siitä edes puhetta sairaalahenkilökunnan kanssa. En ollut alipainoinen, joten kukaan ei kai huolestunut pahasti. Tai en ainakaan muista. En muista kerroinko edes ystävilleni pyörtymiseni oikeaa syytä. Kerroinko? Muistatteko? Tapahtuma säikäytti minut sen verran pahasti, etten enää lopettanut syömistä kokonaan. Syömishäiriö pysyi "jollain tapaa hallinnassa". Jos söin omasta mielestäni liikaa, oksensin. Syömishäiriö siis muutti muotoaan. Liikunnalla oli suuri merkitys elämässäni.

Syömishäiriö on elänyt mukana matkassani siitä saakka. Vaikeuksien kohdatessa se on nostanut päätään. Silloin kun on tuntunut etten pysty hallitsemaan elämäni muita osa-alueita, olen hallinnut syömistäni. Luonnollisesti. Syömisen hallitseminen toi mielihyvää.

Kuopuksen syntymän jälkeen eräs Personal Trainer opiskelija haki Kotkan Lady Linen kautta itselleen lopputyöhön asiakasta. Kirjoitin hakemuksen ja "sain paikan". PT oli parikymppinen määrätietoinen ja kunnianhimoinen tyttö, Kata. Ruokavalion muuttaminen oli minulle raskainta koko prosessissa. Söin aivan liian vähän. Kata teki mulle uuden ruokavalion. Tulimme siihen tulokseen, että emme ala käymään useinkaan vaa'alla emmekä punnitse ruokiani. Tein annokset silmämääräisesti. Me tapasimme viikoittain ja soitettiin aina tapaamisten väleissä.

Kata oli mun tukipilari. Soitin hänelle, kun uusi aamupalamäärä kauhistutti minua niin, että itkin sitä syödessäni. Mieli ei ymmärtänyt etten syönyt liikaa. Kata piti mulle kerta toisensa jälkeen luentoja miksi pitää syödä tarpeeksi ja miksi myös hiilihydraatteja on syötävä. Kata auttoi minua syömishäiriön kanssa enemmän kuin kukaan koskaan. Tulen olemaan ikuisesti kiitollinen hänelle siitä. Hän sai minut ymmärtämään, miten tärkeää oikeanlainen ravinto on ja, että sitä saa riittävästi. Kiitos Kata ❤

Sen jälkeen en ole ollut tilanteessa, jossa olisin alkanut hallitsemaan syömisiäni, koska muut asiat ovat hallitsemattomissa. Itseasiassa sellaista tilannetta ei ole ollut ennen tätä. Ja nyt täytyy myöntää, että olen ollut itsekin yllättynyt. Yllättynyt siitä, että en ole yrittänyt hallita syömisiäni.

Tällä hetkellä ulkonäköpaineiden suhteen oman tilanteeni tekee vaikeammaksi se, että olen tämän vuoden aikana lihonut 10kg. Se on mielestäni aika paljon. Varsinkin minulle, joka on aina ollut "hoikka". Enää en ole. Saattaa kuulostaa pinnalliselta, mutta tämä on aika karmivaa. Lihomiseni puolustukseksi haluan kertoa teille, että ensimmäiset puoli vuotta meni sairastelukierteessä. Minä ja pojat sairastimme koko ajan. Terveellisen ruokavalion ylläpitäminen on minulle super-haastavaa sairaana. Sairaana tekee mieli syödä mitä tekee mieli. Eikä minun ainakaan tee sairaana pahemmin mieli mitään mitään terveellistä.

Keväällä tein Foreverin C9:n loistavin tuloksin. Sen jälkeen sairastuttuani taas kerran uudestaan, otteeni lipesi siitäkin saaduista opeista. Vaikka olen ollut kesäkuun lopusta saakka pääsääntöisesti terveenä, en ole saanut otettua itseäni niskasta kiinni. Liikunta ei ole kiinnostanut ja ruokavalioni on ikävä kyllä lipsunut entistäkin epäsäännöllisemmäksi ja epäterveellisemmäksi. Olen varma, että syön taas liian vähän ja väärällä tavalla. Voisi kai sanoa ajautuneeni takaisin tietynlaiseen syömishäiriöön. Tai siihen vanhaan opittuun elämäntapaan.

Mutta miten palata takaisin ruotuun? Miksi se on niin vaikeaa, vaikka minulla on tieto miten tulisi toimia? Miksi en vaan pysty siihen?

Peilistä minua katsoo (syömishäiriöisten silmieni vääristämänä) suuri nainen. Kasvot ovat välillä ihan kauniit, mutta kaikki muu näyttää todella pahalta. - No okei, pyöristynyt takapuoleni näyttää välillä ihan hyvältä. Kaikki läheiseni sanovat, etten näytä siltä että olisin lihonut niin paljon. Haluan uskoa heitä, sillä kun katson itseäni ilman peiliä, näen niin itsekin. Olen aika rajulla kädellä käynyt läpi vaatevarastojani ja laittanut pienet vaatteet muutamia farkkuja lukuunottamatta syrjään. Ne pitäisi myydä. En ole vain saanut varattua kirpputoripöytää, jotta asia etenisi. Josko tällä viikolla?

Olen huolissani tämän hetken kauneusihanteesta, vaikka jollain tapaa uskonkin sen olevan mahdollisesti terveellisempi kuin oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikainen. Ymmärrykseni mukaan fitness on in ja langanlaihuus on out. Jollain tapaa se on kai parempi kuin anorektisuus. Mutta eroaako se kuitenkaan kamalasti anoreksiasta? Samalla tavallahan siinä ymmärtääkseni tarkkaillaan käsittääkseni jopa sairaalloisen pakonomaisesti minkä verran mitäkin syödään ja mitä kaikenmaailman lisäravinteita tarvitsee ottaa minkäkin verran. Toki siinä ollaan kai fyysisesti kuitenkin paremmassa kunnossa, kun elimistö sentään saa polttoainetta. En halua tuomita ketään enkä sano, että fitness olisi jotenkin vääränlainen elämäntapa. En vaan ymmärrä. Järkeni ei vaan pysty käsittämään, miten sellainen voi olla hyväksi kenenkään kropalle tai mielelle. Ehkä se johtuu siitä, etten ole perehtynyt fitness-maailmaan sen enempää. Tai ehkä ajatuksessani onkin jotain perää. Kuka tietää?! Järkeni sanoo, että kohtuus kaikessa. Ei elämä saa olla sellaista, että joku istuu koko ajan olkapäällä huomauttelemassa ja muistuttelemassa, miten täytyy elää - Mitä ja minkä verran saa tai pitää syödä tai liikkua. Pitäisi saada tehdä ja elää niin kuin tuntuu hyvältä. Kohtuudella.

Joka tapauksessa - oli miten oli - olisi ihanaa suoda tuleville sukupolville yhteiskunta tai mieluummin maailma, jossa ihmisten erilaisuus (niin kokonsa, näkönsä kuin kansalaisuutensakin suhteen) olisi ihailtavaa. Että maailma vihdoinkin ymmärtäisi, ettei ihmisten tarvitse kuulua mihinkään muottiin ollakseen kauniita ja kallisarvoisia. Että ymmärrettäisiin jokaisen ihmisen olevan omalla tavallaan täydellinen juuri sellaisena kuin on. Ja mikä tärkeintä - jokainen ihminen tuntisi itse sisimmässään olevansa kaunis ja kallisarvoinen. Olisi itsestään terveellä tavalla ylpeä. Nauttisi omasta olemuksestaan ja osaisi arvostaa omaa itseään. Oi, jospa...

Kuva Pinterestistä