Unelmista

Mulla oli unelma. Unelma aviomiehestä, jonka kanssa vanheta yhdessä. Unelma lapsista, joiden kasvua seurata ja tukea yhdessä aviomieheni kanssa. Unelma omakotitalosta. Ei mistään hulppeasta, vaan kotoisasta vanhasta talosta, jossa on hyvä henki. Omakotitalo, johon sisustan meidän perheen tukikohdan. Omakotitalo, joka tulisi olemaan se meidän perheen kohtaamispaikka ja turvasatama. Meidän perheen pesä. Edellä mainittujen lisäksi mulla on toki ollut muitakin unelmia kuten vakituinen työpaikka, matkustelu jne., mutta ne tuntuu kuitenkin jotenkin toisarvoisilta tällä hetkellä.

Kesällä 2011 tapasin ihanan miehen, jonka kanssa tuntui kuin olisin tullut kotiin. Koko hänen perheensä ja sukunsa kanssa tuntui samalta. Koin heti ensimmäisestä hetkestä saakka kuuluvani heidän perheeseensä. Ei aikaakaan kun muutettiin yhteen ja odotettiin jo esikoistamme. Kesäkuussa 2012 syntyi ihana pieni Rölli-poikamme. Pian odotettiin jo kuopustamme, pientä Metsänpeikkoamme, joka helmikuussa 2014 täydensi perheemme. Kuopusta odottaessamme ostimme omakotitalon. Talo ei tarvinnut remontteja, se oli täysin meidän -tai ainakin minun- näköinen. Pientä sisustusta vaan ja pesämme oli valmis. Meillä oli kaunis omakotitalo metsän reunalla, jossa ajattelin poikiemme kasvavan isoiksi ja meidän vanhenevan vanhainkoti-ikäisiksi saakka. Kesällä 2015 menimme naimisiin. Sanoimme tahdon poikiemme, kaasojen ja bestmanin todistamina maistraatissa. Saman viikon lauantaina juhlimme häitämme rennoissa, mutta juhlavissa hääjuhlissamme Hurukselan vanhassa kyläintalossa. Juhla oli ihana. Täydellinen. Kesällä 2016 iski vauvakuume, vaikka olin aina ajatellut kahden lapsen olevan meille tarpeeksi. Yhdessä päädyimme siihen, että vuoden vaihteessa antaisimme kolmannelle lapselle mahdollisuuden tulla, jos olisimme silloin vielä sitä mieltä.

Elämä oli.. - no, elämää. Välillä alamäkeä ja välillä ylämäkeä. Ajatuksena kuitenkin aina, että kaikesta selvitään. Yhdessä. En osannut kuvitellakaan, että eteen voisi tulla jotain mikä romuttaisi kaiken. Luotin mieheeni 110%:sesti.

Eräänä lauantaina sain kuitenkin puhelinsoiton, josta alkoi tapahtumien ketju, joka on nyt johtanut siihen, että talomme menee myyntiin ja me otamme avioeron. Mieheni petti luottamukseni niin pahasti, etten pysty jatkamaan yhdessä. Päätös oli minun. En tehnyt sitä hetken mielijohteesta vaan mietin sitä useamman viikon ajan. Jossain vaiheessa näin toivoa, mutta lopulta en vaan enää nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin avioeron. Pakkotilanne. Pakko tehdä, mitä on pakko tehdä. Itsensä ja lastensa vuoksi. Jotta saa kursittua joku päivä itsensä kasaan ja pystyy olemaan paras mahdollinen äiti kahdelle maailman rakkaimmalle ja tärkeimmälle poikaselle. Kaiken tämän menetyksen, ikävän ja surun keskellä olen kuitenkin tyytyväinen päätökseeni. Tai ainakin siihen, että olen saanut tehtyä jonkunlaisen päätöksen. Tiedän sen olevan tähän hetkeen oikea ja tiedän, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Tiedän, että tällä kaikella on tarkoituksensa. Syvällä sisimmässäni tiedän tuon kaiken, onneksi. Saan siitä pahan olon keskellä voimaa ja energiaa jaksaa rämpiä eteenpäin.

Kaikki on vielä todella kesken - talo täytyy laittaa myyntiin, avioerohakemus tehdä, selvittää laina-asioita jne. On varmasti paljon myös asioita, joita tulee vielä selvitettäväksi, joita en vielä edes tiedä. Lapsille on kerrottu. Itse olen kertonut läheisilleni ja ystävilleni. En tietenkään kaikille yksityiskohtaisesti, mutta tämän hetkisestä tilanteesta kyllä. Mieheni ei ole kertonut kuin vanhemmilleen. Olen hänestä todella huolissani. Hänen täytyisi puhua asiasta jollekin omalle läheiselleen. Ei hänen tarvitse eikä pitäisikään joutua olemaan ajatustensa ja tunteidensa kanssa yksin. Hänen pitäisi saada tukea läheisiltään, kuten minäkin saan omiltani. Minä kun en valitettavasti tässä tilanteessa ole se henkilö, joka pystyy olemaan hänen tukenaan.

Olen herkkä ja tunteikas ihminen. Luotan intuitioon ja kohtaloon. Omaan herkät tuntosarvet, joilla aistin maailmaa - ihmisiä, asioita, energioita ja tilaa. Päässäni raksuttaa koko ajan. Teen havaintoja ja analyyseja tilanteista, tapahtumista ja ihmisistä. Koen olevani erityisherkkä. Olen kuitenkin vahva ja tiedostan omat vahvuuteni ja voimavarani. Tiedostan, milloin tarvitsen apua ja tukea, ja milloin en. Kun sitä tarvitsen, pyydän sitä. Tällä hetkellä mulla on apuna ja tukena sekä viranomaistahoja että omat tukiverkostoni. En häpeä myöntää sitä, että nyt jos koskaan tarvitsen heitä kaikkia. Niin viranomaisia kuin tukiverkostoanikin. Otan kaiken avun vastaan, mitä vaan koskaan voin saada.

Tällä saatetekstillä toivotan sinut tervetulleeksi blogini maailmaan. Seuraamaan uutta matkaani kohti eheämpää ja itsenäisempää minää. Lupaan jakaa kanssasi niin ilon kuin surunkin hetkiä, ajatuksiani elämästä ja maailmasta, kasvatuksesta ja milloin mistäkin. Sisustaminen ja valokuvaus ovat lähellä sydäntäni, joten niiltäkään tuskin vältytään. Saati poikaseni, mun rakkaat aarteeni.

Kuullaan :)

Kuva: Pinterest