Yksinäisyydestä

Yksinäisyys voi olla kammottavaa ja hajottavaa. Se voi olla myös nautinnollista ja korjaavaa. Olen aina osannut arvostaa omaa aikaa. Siis sellaista yksinäisyyttä, että lataa omia akkujaan. Kun saa tehdä juuri sitä mitä itse haluaa ja mistä nauttii. Mutta yksin en ole koskaan ollut. Itseasiassa minua ihan hävettää myöntää se teille kaikille. Olen koko aikuisikäni seurustellut. Elänyt parisuhteessa. Olen elänyt elämääni hyvin itsekkäästi, miettimättä muiden tunteita. Vaihtanut poikaystävää lennosta. Paitsi tällä kertaa. Enkä olisi sitä enää tehnytkään, tiedän sen. Tiedättekö miksi olen aiemmin toiminut niin? Olen pelännyt yksinäisyyttä enkä ole tuntenut itseäni. En ole tiennyt kuka olen ja mitä haluan. Vasta, kun edellisen suhteen päättymisen aikoihin kävin pohjalla ja nousin tuhkasta, opin tuntemaan itseni paremmin. Opin kuka olen, mitä haluan ja miksi.

Ennen muuttoamme, minua pelotti aivan kamalasti ajatus siitä, että kohta elän yksin. En oikein osaa edes pukea sanoiksi, mikä siinä pelotti niin kovasti. Tiesin, ettei minulla tulisi olemaan mitään hätää. Tiesin, että selviän kyllä. Että me poikien kanssa selviämme. Ei ollut epäilystäkään siitä. Ehkä se oli se yhteenkuuluvuuden tunteen puuttuminen. Yhteenkuuluvuus toiseen aikuiseen. Fyysinen yksin oleminen ja eläminen ilman hellyyttä, läheisyyttä, rakkautta ja niiden tuovaa turvaa.

Toisaalta olen myös koko ajan tiedostanut sen suuren mahdollisuuden, jonka tämä elämänmuutos on minulle avannut. Mahdollisuuden elää yksin - riippumattomana toisesta aikuisesta ja hänen tarpeistaan. Olla oikeasti oman elämänsä kapellimestari. Ei toista aikuista sanelemassa ehtoja tai yrittämässä hallita minua tai tekemisiäni. Saatan kuulostaa itsekkäältä ja itserakkaalta ja sitä jonkin verran olenkin - niin kuuluukin olla. Toisen ihmisen hallitseminen ja tekemisten kontrolloiminen ei kuulu parisuhteeseen.

Tämä on ollut ja tulee edelleenkin vielä pitkän aikaa olemaan minulle suuri oppimisen paikka. Olen oppinut itsestäni jo  nyt paljon uutta. Voin vaan kuvitella kuinka oppimista riittää hamaan tulevaisuuteen saakka. Haasteita ja epävarmuustekijöitä on riittämiin, mutta en pelkää niitä enää. Olen valmis kohtaamaan ne. Olen valmis ottamaan haasteet vastaan. Voittamaan ne. Ja jos en voittamaan ihan kaikkia niistä, niin ainakin oppimaan.

Olen ikään kuin vierivä kivi, joka haluaa aina oppia lisää niin itsestään, ympäristöstään kuin muista ihmisistäkin. Erityisesti itsestäni. Minä kun kuitenkin olen se henkilö, jonka kanssa tulen elämään hautaan saakka. Olen tietoisesti opetellut tuntemaan itseäni paremmin jo jokusen vuoden. Itsetuntemuksen tieni on kuitenkin vielä hyvin alussa. Toisaalta tunnen itseni melko hyvin, mutta opittavaa riittää. Aina. Meillä kaikilla. Ihminen on niin monitasoinen ja -mutkainen olento. Mikä olisikaan itsetutkiskelun kannalta paras mahdollinen ympäristö, jos ei yksinäisyys. Yksinäisyys hyvällä tavalla. Kukaan ei ole sekoittamassa ajatuksiasi ja mietteitäsi itsestäsi. Aika mielenkiintoista ja palkitsevaa!

On sanomattakin selvää, että en elä nytkään täysin yksin. Minullahan on pojat. Heidän ehdoillaanhan tässä hyvin pitkälle mennään ja niin kuuluukin mennä. He ovat vielä pieniä, joten haluan antaa heille mahdollisimman paljon aikaa ja rakkautta, mutta aijon ottaa aikaa myös itselleni. Kehittääkseni itseäni ja huolehtiakseni omasta hyvinvoinnistani. Hyvinvoiva äiti - hyvinvoivat lapset. True that!

Olisi kiva kuulla, mitä te ajattelette yksinäisyydestä? Oletteko koskaan eläneet yksin? Miltä yksinäisyys tuntuu? Onko sillä elämässänne positiivinen vai negatiivinen tunnelataus?

P.s.Kuvat viime viikolta. Ennen kuin hyiset pakkaset tulivat ja jäähile peitti maan.