Kuuntelemmeko kehoamme?

Lehdet pursuavat kuvia langanlaihoista malleista, lihaksikkaista naisista ja miehistä sekä uskomattomista laihdutustarinoista. Erilaiset dietit valtaavat taas pian palstatilaa, vertailua millä tavoin pääsee nopeimmin kesäkuntoon tai kuka julkkis on parhaimmassa bikinikunnossa. Tavoitteena on usein näyttää hyvältä hinnalla millä hyvänsä.

Kehosta on pidettävä huolta ja painon pudottaminen on hyvä alku sille, jos vartaloon on ylimääräisiä kiloja kertynyt. Entä kun tavoittelemme kaikkea kiireellä ja välittämättä mitä se tekee itsellemme? Mitä teemme, jos tuntuu pahalle? Annammeko armoa itsellemme vai ajattelemmeko vain ulkoisia asioita, sisäisten kustannuksella?

Olen oppinut olemaan armollinen itselleni. Jos joku asia ei tunnu hyvältä, yritän päästä siitä eroon. Jos olen halunnut eroon muutamasta ärsyttävästä kilosta, olen tehnyt sen rauhallisesti ja pyrkinyt pitkällä tähtäimellä miettimään, mitä oikeasti haluan. Itsekin olen joutunut laihduttamaan, sillä ruoka on aina maistunut :) Mutta silloinkin olen laihduttanut enemmänkin siksi, että olo oli ollut väsynyt ja mikään ei oikein tuntunut enää kivalta. Ulkoinen hyvinvointi tulee jos on tullakseen, tärkeämpää on miten kehoni ilmaisee hyvinvointinsa.

Nyt kun omalla kohdallani juokseminen pitää huolen painosta, eikä tarvitse niin paljon miettiä mitä syö, huolehdin kuitenkin kuonan poistosta kehostani pari kertaa vuodessa. Maratonia ennen on pakko tankata hieman normaalia enemmän ja nyt Rooman maratonin jälkeen jatkoimme vielä lomaamme, joten ruoka oli ajoittain hiilihydraattimössöä, vaikka itse pyrimmekin ruoan tekemään mahdollisimman usein. Loman jälkeen olo alkoi taas olla vetämätön, ruoka maistui, vaikka juoksumäärä olikin palauttavalla viikolla vähäinen.

Olostani johtuen päätin, että nyt on paras hetki heittää kehostani taas kuonat pois. Pieni puhdistautuminen sisältäpäin ja sen jälkeen on energiaa aloittaa treenaminen taas täysipainoisesti. Mutta tämänkin puhdistuksen teen itseäni kuunnellen. Luovin, jos on tarve. Arki vaatii kuitenkin osansa, joten minun on jaksettava, vaikka mikä olisi. Ja tiedän, että energinen olo on taas aivan nurkan takana, puhtaan ja terveellisen ruoan myötä.

Luoviminen pätee juoksemiseenkin. Osaan lopettaa lenkin lyhyeen, jos pää ja jalat sanoo, että nyt ei ole hyvä olla. Aina ei ehkä ole ollut näin. Olen aina ollut hyvin päämäärätietoinen, varsinainen A-tyyppi, vai mikä se olikaan. Ja olen vieläkin, mutta annan itselleni mahdollisuuden sanoa, että nyt ei pysty. Enää en pety, jos kroppa kehoittaa kävelemään loppulenkin ja juoksukalenteriin tulee vähemmän kilometrejä kuin oli suunnitelmassa. 

Jos on lehdet pullollaan vartaloihanteita, niin on ne samaan aikaan täynnä täydellisiä vanhempiakin. Tulee kasvatusvinkkejä ja kertomuksia, kuinka lasten kanssa touhutaan ja häärätään. Mutta missä on ne jutut, että äiti tai isä saavat myöntää tarvitsevansa aikaa levätä? Oma aika - mikä kirosana joillekin! Miksi? Siksikö, että sinun täytyy luonnollisesti olla 24/7 äiti/isä, kun sinulle on jälkeläisiä suotu? Työmaailmassa rummutetaan taukojen merkitystä, jotta voimme olla tuottavampia, miksi se ei voisi päteä myös kotona perheen kanssa?

Itselleni juokseminen merkitsee myös aikaa itselle. Voin jättää jonkin kotityön tekemättä ja lähteä lenkille, enkä pode huonoa omaatuntoa siitä. Tunnin lenkki ja jaksan tehdä kotiaskareet paljon paremmin. Toisaalta meillä saa villakoirat temmeltää seuraavaankin päivään, jos ilta on hektistä harrastusten vuoksi. Hetki sohvalla perheen kanssa on tärkeämpää. 

Kuuntele kehoasi - sillä voi olla sinulle tärkeää asiaa!