Totuus Saksan muulivaelluksesta

Ensin faktat tiskiin.

1. En olisi koskaan ostanut muulia jos olisin käynyt tällä vaelluksella ennen oman hankintaa.
2. Muulit eivät antaneet reissulle mitään lisäarvoa, reissu olisi voitu toteuttaa myös esimerkiksi islanninhevosilla.

Sitten itse reissuun.

Lensimme perjantaina Lauran kanssa Frankfurtiin, josta matkustimme heti lentokentältä junalla Stuttgartiin josta olin buukannut meille 27 euroa maksaneen huoneen. Otimme lisäksi kahdeksan euron aamupalan. Hotelli sijaitsi reilun kilometrin päässä junalta ja kuolin noin kymmenen kertaa matkan aikana toimiessani 12 kiloa painavan rinkkani muulina. En muuten enää koskaan reissaa rinkan kanssa. Jatkossa vierelläni rullaa aina Samsonite.

Stuttgartissa oli ihanaa ja lämmintä. Lämpöä oli noin 30 astetta enkä ole koskaan tuntenut yhtä selvästi kuinka hiki valuu reisiä pitkin alaspäin. Ai että, se oli ihanaa! Mekon selästä olisi voinut puristaa puoli litraa hikeä sen reilun kilometrin Santiago de Compostelan kärsimysreitin jälkeen.
 

Kuva: Julia Krüger

Albmuli-talli sijaitsee vain reilun tunnin ajomatka päässä Stuttgartista mutta on erittäin huonosti saavutettavissa julkisilla. Matkaa olisi pitänyt taittaa kahdella junalla ja yhdellä dösällä ja silti tallinomistajan olisi pitänyt hakea meidät asemalta. Onneksi reissuun oli tulossa Christine Stuttgartista ja hän tarjosi meille kyydin mennessä ja tullessa.


Stuttgartissa näkyi jo jonkin verran pinnanmuotoja mutta matkalla tallille oli pakko kaivaa kamera kouraan. Mahtavia vuoria (voiko niitä sanoa vuoriksi?) nousi tien kummallakin puolella.

Tallilla ensivaikutelmaa huononsi roadkillin näköinen kissa jonka mahassa oletin olevan joko pennut tai nyrkillinen matoja. Reissun päätteeksi huomasin että se oli edelleen elossa ja että se olikin kolli. Selvisi että kissa kuului maatilan omistajalle. Julia on paikassa vain vuokralla muulilaumansa kanssa. Maatilallisella on toisessa navetassa lihakarjaa ja hän hoitaa peltotyöt.

Pari roadkilliä. Kuva: Christine Kendzia

Muuleja ja hevosia oli tallissa 17 ja ne kaikki asuivat samassa pihatossa. Tosin saapuessamme tallille ne olivat laitumella ja ne haettiin sieltä pihattoon.

 

Laitumella

Julia kysyi että onko toiveita muulien suhteen ja saksalaiset Christine ja Margret sanoivat heti toiveensa. Christinelle muulitamma Elli ja Margretille konik ruuna (siis hevonen) Igor. Lauran kanssa saimme kaksi vaihtoehtoa. Molemmat olivat haflingermuuleja, eli niiden emä on haflinger. Nele ja Afra. Afra näytti vuonikselta ja sillä oli ötököiden takia ötökkäloimi. Laura otti sen koska se oli söpömpi, joten minä sain tallin ehkä muhkeimman muulin Nelen. Lausuttiin kuitenkin "Niile".

Harjasimme muulit. En ole koskaan ennen koskenut rautasukaan (olen vain lukenut vanhoista hevoskirjoista että sitä ei pitäisi koskaan käyttää kuin toisen harjan puhdistukseen) mutta täällä harjausvälineinä toimivat erittäin pehmeä suka ja rautasuka. Rautaisella piti oikein kunnolla pyöritellä karvaa ja hieroa muulia. Kainaloihin satulavyön kohdalle hierottiin kesäkukkarasvaa pehmentämään ihoa ja Afra sai ihottumansa takia rasvaa harjaan ja häntään ja lisäksi sinkkiovoidetta mahan alle, joka oli pahiten kupattu.

 

 

 

Nele

 

 

 

Ratsut juotettiin ennen ja jälkeen ratsastuksen suoraan ämpäreistä. Vesikupeista vesi tulee niin hitaasti että janoista eläintä ärsyttää.

Julian vanha haflinger, Sammy.

 

 

 

 

 

 

Satulalaukkuihin pakattiin evästarpeet, joka päivä pidimme puolen tunnin-puolentoista tunnin piknikin puolessa välissä matkaa. Minä sain puhuttua mukaani myös kameran ja ensimmäisenä päivänä kuskasin myös rahapussia, passia ja puhelinta vyölaukussa. Myöhemmin en.

Matkatavaramme laitettiin Julian autoon ja auton hän kävi viemässä aina aamulla seuraavaan majapaikkaan.

Varusteina muuleilla on lännensatulat ja lännensuitset. Ei mitään pikalukkosuitsia, vaan puetaan ihan normaalisti korvien yli. Kaikille laitettiin myös kärpäshuput sillä kuten myöhemmin huomasimme, metsä on täynnä pieniä mäkäräistyyppisiä kärpäsiä.

Julia selitti meille miten ratsastetaan. Muulin pitää ensinnäkin tietää mitä siltä halutaan. Ensin pitää miettiä kovasti mitä on tekemässä, sitten kääntää pää (jos käännytään) sitten kroppa, sitten paukuttaa vastakkaisella pohkeella ja sitten vasta viedä ohja sivulle. Huom, ei taakse. Pysäytys tehdään vatsalihaksilla, ei ohjilla. Ohjeet kuulostivat tutulta, joten käytäntöön vaan.

Ensin muulit talutettiin muutama sata metriä, ja talutettiin muuten aina aluksi.

Sitten. Vyöt kiristettiin. Julia roikkui jalustimessa. Noustiin selkään.

Ja siellä me mentiin. Muulien selässä. Laura ensimmäistä kertaa ikinä, minä olin sentään ratsastanut muutaman kerran Heikki-muuliaasilla ja omalla muulilla.

 

Siellä mennään!

 

 

 

 

 

 

 

 

Askellus oli töksähtelevää. Liike ikäänkuin loppui joka askeleessa. Ei voitu puhua mistään keinuhevoskäynnistä.

Ensimmäisen päivän setti oli helppo. Matkaa tehtiin noin 20 kilometriä ja taisimme ravatakin pari kertaa. Ravi- ja laukkapätkät olivat todella hauskoja ja niistä oppi nauttimaan kunnolla, ne kun olivat vain noin 500 metrin mittaisia pyrähdyksiä. Muulit kyllä tykkäsivät ravata ja laukata.

Parina viimeisenä päivän huomasin myös miksi minun muulini pukitteli laukassa pää alhaalla. Nousin laukassa kevyeen istuntaan, kuten kunnon koulutuupparin kuuluukin, ja muuli pukitteli. Kun jossain vaiheessa istuin tiiviisti satulassa pienessä takakenossa, paineli muulikin kunnolla eteen ilman pukittamista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pian tämän kuvan oton jälkeen alkoi sataa ja kastuttiin aivan läpimäriksi.

Tällä reissulla ei muuten ollut mitään väliä sillä että oliko huono vai tosi huono ratsastaja. Helpointa vaelluksella olisi ollut jos olisi ollut aloittelijatasoa. Nyt kun taitoa on hieman enemmän, tulen huomaamattani vaatineeksi myös ratsulta tiettyjä asioita.

En esimerkiksi halua että ratsuni kävelee mihinkään ilman lupaa, ei pysähtele ilman lupaa, mutta pysähtyy kun pysäytetään. Eikä varsinkaan, siis ikinä, missään tilanteessa kiskaise päätään alas ruohotupsuun.

Nämä muulit kävelivät milloin kävelivät, eivät yleensä pysähtyneet ja söivät aina ja kaiken aikaa. Jos esimerkiksi pysähdyimme "pissatauolle" (muulien/hevosten pissatauko), meni sekuntti ja kaikkien päät olivat ruohotupsussa. Ihan sama kuinka paljon ratsastaja vetää vastaan.

Itseasassa vastaan vetäminen oli kiellettyä. Suuhun kun ei saanut koskea ollenkaan vaan piti ratsastaa pohkeella eteen. Jäi epäselväksi että miten voi pohkeella ratsastaa eteen jotta pää nousee mutta pysytään silti paikoillaan.

Minä pidin Nelelle natsikäsittelyä ensimmäisen päivän. Se ei todellakaan, missään tilanteessa syönyt ilman lupaa. Odotutin sitä sekunnin tai pari ennenkuin ratsastin sen itse ruohotupsulle, sanoin että ole hyvä (suomeksi, en tiedä oliko tällä mitään merkitystä) ja annoin pitkät ohjat.

Syötellessä maastakäsin (tätä tapahtui paljon) en antanut sen kertaakaan valita syöntipaikkaa vaan talutin sen aina itse. Jos se siis meinasi lähteä kävelemään johonkin suuntaan, käänsin sen itseäni kohti ja vasta sen jälkeen liikuttiin. Tämä toimi tai sitten Nele oli lähtökohtaisesti vähemmän porsasmainen kuin muut muulit (ja hevonen).

Mutta siis siellä jonossa ratsastaessamme muulit menivät reippaasti ja tomerasti eteenpäin eivätkä siinä pysähdelleet syömään. Tai siis ainakaan moneksi sekunniksi. Kyllä ne tykkäsivät porukassa liikkua.

 

 

 

 

 

 

Ensimmäisen päivän ratsastuksen jälkeiset huurteiset. Jaoimme Lauran kanssa Radlerin.

Ensimmäinen majoituspaikka. Majatalo Hirsch.

Ratsastimme Schwabenin alueella, joka on suomennettuna Svaabia ja vuoristoalueesta käytetään suomeksi nimeä Schwabenin jura. Nykyään alue sijaitsee Baden-Württembergin osavaltion alueella. Monessa paikassa näkyi julisteita ja kylttejä, jossa toivotettiin tervetulleeksi Schwäbische Alb-alueelle. Matkamme alkoi Mehrstettenin kylästä ja kauimmillaan oltiin noin 70 kilometrin päässä (linnuntietä) Naturpark Obere Donaussa.

Kaikilla alueilla missä ratsastimme, oli lukematon määrä pikkuteitä, jotka oli tarkoitettu kävelijöille. Jokaisessa risteyksessä oli hyvät opasteet joka suuntaan ja kilometrit seuraavaan etappiin. Suurin osa teistä oli kielletty moottoriajoneuvoilta, pyöräilijöiltä ja kärryhevosilta. Kävely ja ratsastus oli sallittua. Pyöräilijöille oli omat asfaltoidut tiensä.

Heti tallilta lähtiessä huomasin kuinka paljon ympäristö eroaa Suomesta. Ensin yllätyin siitä kuinka missään ei ole ojia. Suomessahan on aina tien vieressä oja ja pellot on sala- tai avo-ojitettu. Vaikka saimme reissun edetessä vettä niskaamme ihan urakalla, menee se kuulemma heti huokoisen maan läpi ja alueella kärsitäänkin kroonisesta kuivuudesta.

Pinnanmuotojen vaihtelu oli melkoista ja kävelimme pitkiä serpentiiniteitä ensin ylös ja sen jälkeen takaisin alas.

Reissun kohokohta. Donautal.

 

 

 

 

Kuva: Christine Kendzia

Muuleja talutettiin aina jyrkissä alamäissä, eli nousimme alas ratsailta ja kävelimme niiden kanssa kilometrin tai kaksi. Ylöspäin mennessä ne porskuttivat kuin hirvet jyrkissäkin ryteiköissä.

Joinain päivinä kuljimme suurimmaksi osaksi peltojen väleissä ja myös pelloilla. Mutta vain jos pelto oli hiljattain niitetty. Joinakin päivinä taas menimme metsäteillä.

 

 

 


Ratsastimme kahdeksan päivää putkeen. Voin kertoa että ajantaju alkoi hämärtyä jossain kolmennane päivän jälkeen ja palasi ihan reissun lopussa. Päivät olivat samanlaisia. Aamupala oli joka aamu kahdeksalta. Sen jälkeen pakkasimme omat tavaramme loppuun sillä jokainen yö, yhtä majapaikkaa lukuunottamatta, vietettiin eri paikassa. Muulien vuoro oli tämän jälkeen. Harjasimme ne ensin ja sen jälkeen odottelimme. Odottelun jälkeen satuloimme ja lähdimme taluttaen liikkeelle. Hetken päästä Julia kiristi kaikkien satulavyöt ja kiipesimme selkään.

Moni naureskeli että perse on muuten kipeä tuon reissun jälkeen. Paikat eivät hiertyneet rikki tai mitään, mutta kovan satulan hierominen luisilla istuinluilla sai aikaan sen että satulassa oli miellyttävää istua tasan kahtena päivänä. Ensimmäisenä päivänä ja viimeisenä päivänä. Siinä välillä tuska ensin pahentui ja sen jälkeen pysyi stabiilina ja helpottui hieman.

 

 

Odottelua. Kuva: Christine Kendzia

Odottelua ja letitystä. Kuva: Christine Kendzia

Odottelua sisältyi paljon jokaiseen päivään ja se hieman söi reissunaista sisälläni. Odottelu johtui joko siitä että Julia joutui kengittämään jotain muuleista, tai siitä että hän kävi viemässä auton uuteen majapaikkaan tai ihan vain siitä että hyvästien jättö majapaikkaan tuntui kestävän ikuisuuden. Odottelun aikana muulit olivat kiinni ja nekin odottelivat, silmät puoliummessa.

Matkaan päästiin yleensä kymmenen tai kahdentoista välillä. Aamupala oli siis ollut kahdeksalta.

Puolessa välissä päivän ratsastusta oli piknik. Useimmiten se oli ihan vain maassa tien laidassa tai parkkipaikalla mutta pari kertaa piknikpaikalla oli myös pöytä. Se oli juhlaa.

Julia laittoi eväät valmiiksi ja samaan aikaan me syöttelimme muuleja vihreällä. Kun pöytä oli katettu, laittoi Julia köyden kahden puun väliin ja muulit kiinnitettiin siihen.

Tarjoilut olivat selvästi pitkän tuotekehittelyn erinomainen tulos ja sopisivat hienosti myös Suomeen. Ne nimittäin säilyvät hyvin satulalaukuissa, mukana oli tosin myös muutama kylmäkalle.

Piknik koostui aina tuoreesta saman aamun leivästä, muutamasta juustosiivusta, parista erilaisesta juustosta, pienistä salamimakkaroista, säilykelihasta, kurkusta, porkkanoista, minitomaateista, lantusta (?), pähkinöistä, pähkinäkekseistä ja Ritter Sport-suklaista. Juomana oli kivennäisvettä sekä naturellina (ei hyvää) ja omenan makuisena "apfelschorle" (hyvää). Lounas tarjoiltiin aina pöytäliinalta.


Piknikin jälkeen muuleja talutettiin taas hetki ennenkuin noustiin selkään.

Kun päästiin lähelle majapaikkaa, tultiin alas ja talutettiin muuleja viimeinen kilometri. Kohteessa ne sidottiin riimuista kiinni puomiin mutta satuloita löysättiin hieman ja ne otettiin pois vasta noin puolen tunnin päästä. Kaikki tämä jotta kudoksiin ei tulisi vaurioita.

Kolmella muulilla oli satulassaan mäkivyöt, yhdellä vain häntäremmi. Mäkivyöt oli kahdelle tehty itse ja vyönä toimi pitkä pehmustettu lännensatulavyö. Se ei muuten ollut kovinkaan freesi enää päivän päätteeksi kun tammojen kusi meni vyön kautta maahan.. Ja toki siihen putoili myös caccakikkareita. Parissa paikassa ne sitten myös pestiin.

 

 

Muuleja suojattiin kukkavoiteen lisäksi myös Show Sheenillä (tai ei se ollut juuri tämän merkkistä mutta vastaava tuote). Sitä ruikittiin selkään siihen kohtaan, johon padin takareuna tulee ja takajalkoihin mäkivyön kohdalle. Se tuntui auttavan eivätkä karvat kuluneet niin paljon. Ei nimittäin ole ihan pikkujuttu taapertaa viikossa 180 km satula selässä vaikka ratsastaja ei selässä tästä koko aikaa ollutkaan.

Muuleilla oli jaloissaan kengät, mutta eivät ihan tavalliset kengät vaan muovikengät. Niissä oli pohjassa uritus ja Julia kertoi että ne ovat vaellusratsastuksessa paremmat kuin rautakengät. Lisäksi ne pitivät miellyttävämpää ääntä kävellessä. Tällaiset kengät eivät ole Saksassa kovin yleisiä ja moni näkeekin ne ensimmäisen kerran muulien jaloissa. Käyttäjäkunta koostuu kuulemma enimmäkseen maastoilijoista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kenkäpari maksaa noin 8 euroa. Mutta mikä oli mielenkiintoista oli se, että Saksassa ei saa edes raspata oman hevosensa kavioita ellei ole koulutettu kengitysseppä. Julia teki siis syntiä kengittäessään omia muulejaan reissun päällä. Noin muuten tallilla vierailee seppä hoitamassa kengitykset. Kysyin että joutuuko linnaan jos itse kengittää, ei kuulemma joudu. Laki on peräisin vuosisatojen takaa eikä sille enää nykyään olisi tarvetta.

Käytössä ei kenkien eroa huomannut muuten kuin että ne pitivät vaimeampaa ääntä asfaltilla metallikenkiin verrattuna. Maastossa ne olivat pitävämmät kuin metallikengät eikä tuolla alueella ole ongelmaa märästä ruohosta, jolla kengät voisivat olla liukkaat. Eivät siis välttämättä sovi Suomen olosuhteisiin, mutta tuolla muulit tavitsivat ehdottomasti jotain suojaa kavioihinsa kun mentiin sorateitä pitkin.

Kysyin Julialta että onko hänen mielestään muuleilla kovemmat kaviot kuin hevosilla. Hänen kaikilla kaviokkaillaan on hyvät kaviot mutta kenkiä on käytettävä arkomisen takia.

Kaikissa talleissa, joissa muulit (ja me) majoittuivat, oli kuivikkeena käytössä olki. Juuri vaelluksemme aikaan oli oljen teko kuumimmillaan ja isoja kanttipaaleja ja pyöröpaaleja olkea näkyi jokaisessa ladossa. Olkea näytti olevan yhtä paljon kuin heinää.

 

 

 

 

Valoisa ja avara vierastalli.

 

Sheiss

Siivosimme parissa paikassa karsinat ja pihaton aamulla ja onhan oljen hävikki melkoinen... Se ei ime kusta, joten kusi haisee tallissa voimakkaasti ja kottikärry täyttyy nopeasti oljesta. Lantalat täyttyvät oljesta nopeasti. Kysyin että mihin kaikki tämä alusena käytetty olki menee, niin kuulemma peltoihin. Kun se on melkein ilmaista ja hävittäminen on ilmaista, niin mikäs siinä käyttäessä. Eikä sitä siivotessa todellakaan säästelty vaan päältä kuivat ja ilmavat oljet sivuun ja kaikki vähänkin märkä talikolla kottikärryyn.

 

Pihatossa. Alusia lisättiin reilusti kuvanoton jälkeen, vain jotta saisimme kärrätä ne kaikki aamulla lantalaan.

Uusia siivousvälineitä tosin lahjoittaisin näille mielelläni. Käyttelimme mm rautapiikkistä paskatalikkoa. Siis sellaista tiheäpiikkistä jonka piikit olivat rautaa. Toisena välineenä oli pieni rautalapio. Talikoiden päässä ei ole kahvaa ja työvälineiden varret on isoisä veistänyt puusta nuorena poikana.

Kottikärryistä puuttuu kippinokka ja se on ärsyttävää.

Kysyin oljesta vielä että käytetäänkö sitä ruokkimiseenkin, niin kyllä käytetään. Tai yleensähän hevosetkin syövät sitä jos sitä alusena tarjoillaan. Kesäaikaan hevoset ja muulit saivat myös juuri niitettyä vihreää.

Ennen pidempiä päivämatkoja muulit saivat lisäksi alfalfaa tai mysliä.

Päivämatkamme olivat yleensä noin 20 kilometriä. Pisin matka oli 33 kilometriä ja sen kyllä huomasi. Kun ottaa huomioon että menimme pääasiassa käyntiä (päivä sisälsi 1-3 ravi/laukkapätkää, jotka olivat pituudeltaan muutamia satoja metrejä), istuimme satulassa aika hyvän aikaa. Muulien keskinopeus on viisi kilometriä tunnissa.

Kuva: Julia Krüger

 

Kuva: Julia Krüger

 
Kuva: Julia Krüger

Nele meni mieluiten jonon viimeisenä. Sitä tuntui ahdistavan suuresti jos joku tuli takana ja se halusi itse jättäytyä ohitettavaksi. Vasta parina viimeisenä päivänä uskalsin lupaa kysymättä ravailla ja ottaa välimatkat kiinni. Nele siis jäi jälkeen jos sitä ei odotettu tai en ravaillut.

Menin yhden pitkän pätkän sateessa edellä. Se oli hienoa. Oli vain minä, sade, muuli ja metsä. Sateen takia en edes kuullut takana tulevien liikettä ja saatiin hyvä etumatka. Muuten tuijotinkin reissun aikana toisten selkiä koska Nele ei ollut mikään varsinainen johtomuuli.

Johdin sateella joukkoa. Kuva: Julia Krüger

Nele on 10-vuotias haflingermuuli, joka on tullut Julialle vasta tänä vuonna. Säkäkorkeutta sillä on 146 cm. Kysyin muulien hintoja ja Nele on hänen kalleimpansa, 4000 euroa. Muut muulit olivat 1500-2500 euroa paitsi Afra, joka oli ilmainen. Sitä kun ei kukaan halunnut ottaa kun sen omistaja päätti luopua siitä. No ei ihme.

Nele

 

 

 

 

 

Vasemmalla Elli, taaempana Nele.

Lauran ratsuna toiminut Afra on 18-vuotias haflingermuuli, jolla on säkäkorkeutta 142 cm. Afra ja Nele olivat aika erinäköisiä vaikka ovatkin saman rotuisista emätammoista. Afran kaula oli onnettoman lyhyt ja sillä oli läskikertymiä. Nele oli lihava ja raskasrakenteinen mutta kuitenkin sopusuhtaisempi ja satulakin pysyi oikealla paikallaan.

 

Laura ja Afra

 

 

Julia ratsasti tinkermuulilla Bubblegumilla. Ensimmäiset päivät tosin luulin että sen nimi on Babel, mutta saksalaiset lausuvat bubble niin, että se kuulosti Babelin tornilta. Se on myös tallin isoin muuli, säkäkorkeutta 150 cm. Reissun lopussa Julia kysyi haluaisinko ratsastaa sillä vähän aikaa ja sehän sopi. Askel oli keinuhevosmaisesti keinuva ja satulakin oli paljon mukavampi kuin mikä Nelellä oli.

Bubble

 

 

Kun minä olen tuskaillut etsiessäni Muulille sopivaa satulaa, ei sellaisen etsiminen ole ongelma jos muulin selkä muistuttaa sadevesitynnyriä. Muuleilla oli ihan hevossatulat ja itse tehdyt mäkivyöt. Paitsi yhdellä oli valmiit mäkivyöt. Näitä ei kuulemma Saksasta saa ja ns oikeat mäkivyötkin olivat tulleet muulikauppojen mukana.

Reissun aikana opin myös että Saksan "muulikulttuuria" ei ole olemassakaan. Muuleista innostuttiin vasta joskus kymmenen vuotta sitten ja niitä on kasvateltu tarkoituksella ja vahingossa ja tuotu ulkomailta. Moni haluaa muulin kun ne on niin helppoja ja kivoja maastomopoja. Julia ei ymmärrä mistä tämä käsitys on peräisin sillä suurin osa Saksan muulinomistajista ei voi edes ratsastaa muuleillaan. Tai ei halua ratsastaa.

Reissun jälkeen päästimme muulit ja hepat laitumelle ja hengailimme niiden kanssa vielä hetken. Tämä valkoinen muuli oli kovin hevosmainen, sillä oli sopusuhtainen ja hevosmainen kroppa ja takapääkin oli pyöreä, toisinkuin monella muulla muulilla. Kuva: Christine Kendzia

Julia pitääkin tallillaan muulipäiviä, joissa hän esittelee ensin helpot ja kivat muulit ja sen jälkeen ex-omistajiensa pilaamat villimmät tapaukset. Kaikki kun eivät todellakaan anna kiinni eikä selkään saa laittaa mitään. Julialla on kuitenkin toivoa, hankalammat tapaukset ovat laumassa kasvamassa ajan kanssa ja ehkä niistä joskus on ratsuiksi.

Eniten odotuksia Julialla tuntui olevan quartermuulista Dinkystä, joka oli vielä kasvamassa laumassa kaikessa rauhassa. Dinky on 8-vuotias tamma. Yhdysvalloissa suurin osa muuleista on quartereita, osittain tietenkin siksi että ko hevosia on maassa paljon mutta varmaan myös siksi että niistä tulee hyviä muuleja. Ei kovin isoja, mutta vankkarakenteisia ja lihaksikkaita. Ja ihan sairaan nopeita.

Dinky

 

 

Espanjalainen muuli Pablo.

Majoituspaikoista voisin kirjoittaa kokonaan oman postauksen, mutta koska en kärsi varsinaisesti postaustenpuutteesta, laitan niistäkin tähän samaan. Majoituimme siis aina eri paikoissa, paitsi reissun puolivälissä olimme kaksi yötä samassa paikassa. Ensimmäinen majoituspaikka oli perinteinen majatalo, paitsi että meillä oli käytössämme kahden makuuhuoneen huoneisto. Jaoimme Lauran kanssa huoneen ja kaksi muuta saivat omat huoneet.

Seuraava majoitus olikin sitten perin mielenkiintoinen. Päivällä alkoi sataa ja olimme täysin läpimärkiä kun tulimme talon pihaan. Muulit sisälle pihattoon ja järkytykseni oli suuri kun tajusin että me todellakin majoitumme makuupusseissa täällä samassa pihatossa niiden kanssa! Siinä vaan heinillä ja sitä rataa. Kissaa ei näkynyt missään, arvelin että hiiriä vilisee.

Tilanne ei olisi ollut niin suuri järkytys jos en olisi juuri kastunut Saksan runsaimmassa vesisateessa täysin läpimäräksi. Mutta eikai siinä, vaatteet pois, pyyhkeellä kuivasin itseni ja vedin kuivat vaatteet päälle. Kengät saimme onneksi sisälle patterin viereen kuivumaan.

Kuva: Christine Kendzia

Tämä oli myös ainoa ilta kun majapaikka ei tarjonnut meille ruokia. Ajoimme kylille pieneen paikalliseen. Kaikki ruuat maksoivat 4,90e ja otettiin Lauran kanssa varman päälle ja tilattiin makkara-juusto salaatti. Ja mitä sieltä tuli? Lautasella balkansiivuja, juustosiivuja, sipulisiivuja, etikkaa ja öljyä :D No nälkä lähti ja jano tuli.

Tämän jälkeen majoituimme erään sahatavaraliikkeen omistajan asunnossa, he siis vuokraavat asuntoa. Illalla he tarjosivat meille illallista nuotiolla. Tässäkin oli paikallinen erikoisuus. Tarjolla oli keitettyjä perunoita mutta ei ollenkaan haarukoita. Seurailin hetken ihmisten toimia, otin perunan kouraan, sirottelin suolaa päälle, voinokare ja haukkasin.

Juusto-makkara salaatti

 

 

Kuva: Christine Kendzia

Yksi paikka oli isompi hotelli jossa meillä oli tosi iso kaksikerroksinen huone. Siellä oli sekä sänkyjä että alue, jossa oli heinää lattialla. Vaihtoehdot olivat siis mennä makuupussin kanssa heinille tai ottaa sänky. Täällä olimme kaksi yötä, nukuin ensimmäisen heinillä ja toisen sängyllä.

Sahatavarafirman pihassa virtasi joki, täällä päästiin uimaan. Ei siis turhaan raahattu bikineitä mukaan. Vesi oli noin 18 asteista eli ihan hel***n kylmää. Kuva: Julia Krüger

Viimeisen yön vietimme lammasfarmilla. Heillä on siis myös majoitusta sekä talossa sisällä (myös heinähuone löytyi, mutta kukaan meistä ei mennyt sinne) sekä pihalla olevissa pienissa majoissa, joita on joskus käytetty lammaspaimenten nukkumismökkeinä. Ne siis hinattiin ennen wanhaan laitumelle ja mökkiin mahtui juuri sänky ja hieman tasoa tavaroille.

Hienoin paikka oli mielestäni erään perheen luona. Majoitumme heidän vierastalossaan. Talo oli rakennettu vanhaan myllyyn ja suuressa galleriatilassa oli vaihtuva kuvataidenäyttely. Piha oli supersiisti, uskon että mieheni olisi rakastunut tähän paikkaan. Illalla söimme perheen kanssa kasvislasaglea ja juttelimme paljon englanniksikin.

Olin siinä käsityksessä etteivät saksalaiset juurikaan osaa englantia. Se on täysin väärä käsitys. Melkein kaikki puhuivat hyvää englantia ja vieläpä mielellään. He olivat hyvin kiinnostuneita Suomesta (tai sitten eivät keksineet muutakaan puhuttavaa). Valistimme heitä niin että Suomessa on talvella tosi pimeä ja sen takia itsemurhatilastot ovat Japanin kanssa maailman korkeimpia. Ensin tulee depression, sitten alcohol ja lopulta suicide.

Ja että kun me tilataan ravintolassa salaatti niin siinä on aina kasviksia, se ei siis ole makkarasta ja juustosta tehtyä.

Ja vaikka meillä on järvet täynnä kalaa niin me ostetaan Lidlistä se katiskassa kasvatettu ruodoton lohifile.

Otin reissulta tosi paljon kuvia, siis paljon enemmän kuin mitä tässä postauksessa on. Väsähdin niiden käsittelyyn suunnilleen 150 käsitellyn kuvan jälkeen ja parin viimeisen päivän kuvia ei tässä olekaan. Otin myös lyhyitä katselijaystävällisiä videopätkiä reissun aikana, tosin kun laitoin nämä kaikki pötkään, tuli katseltavaa 33 minuuttia..

Videolla ei tapahdu mitään ihmeellistä, lähinnä näkyy Nelen korvat erilaisissa ympäristöissä. Suosittelen silti katsomaan sitä ainakin sieltä ja täältä. Laitoin siihen YouTuben tarjoilemaa ilmaista musiikkia parantamaan katselukokemusta. Jossain on muistaakseni ravipätkä ja myös laukkapätkä. en jaksanut itsekään katsoa tätä kokonaan, joten en osaa sanoa millä minuuteilla nämä erityishetket tapahtuvat.