Värisokea.

Hei.

Olin mukana Me olemme värisokea-projektissa.

Mistäkö on kysymys? Me olemme värisokea tiimiin kuuluu Martha Kämppi, ja kuvaaja Sami Sojonen. Martha oli mulle tuttu lapsuudesta, leikittiin barbeilla joskus pieninä tyttöinä, saman kylän likkoja. Martha on mua pari vuotta vanhempi ja jossain kohtaa tiet erkaantui ja molemmat meni eri kouluihin, ystäväpiirit muuttui ja elämä kuljetti eri suuntiin. Silloin tällöin moikkailtiin kaupoissa ja Kotkan yö-elämässä. Nyt Martha toimii mallina,ja tekee montaa rafladuuniakin siinä samalla. Martha on kotoisin Keniasta, ja Kotkan Kymissä varttunut onnellisen lapsuus elämän.

"Kipinä Värisokea-prokkikseen syntyi tuttavan ideasta. Hän kertoi minulle ideastaan ja pyysi mukaan. Ja tottakai ton kokoaikaisen rusketuksen myötä päätin osallistua tähän.Tää on tärkeä asia, ja ollut, sekä tulee olemaan pidempään ajankohtainen. Matka on ollut ylä-ja alamäkeä tasaisesti. Mutta kaiken tän arvoinen. En muista päivää tän vuoden puolella ettenkö olis työstänyt värisokean ideoita ja ajatuksia. On itketty ja naurettu. Mutta näin ekan setin ulos puskemisen myötä oon itken ja nauran vaan onnesta." -Martha

Mape ja mie <3

Projektin idea on on kitkeä rasismia KAIKISSA muodoissa,ulkonäkö,ikä. Kaikkeen syrjintään myös nollatoleranssi! Moni ihminen tekee työtä saman aiheen ympärillä. Mutta ikinä ei voi olla liikaa ryhmiä kiusaamista,rasismia tai syrjimistä vastaan.

Toivon että saisin varastaa edes minuutin aikaanne, jotta paneutuisitte kirjoitukseeni. Itse tuntui luonnolliselta lähteä mukaan projetkiin koska...

Tässä tulee minun tarinani, kokonaisuudessaan, yhtään kaunistelematta sanaakaan.

Ala-asteella löysin ihania ihmisiä elämääni, ja nykyiset hyvät ystäväni ovat juurikin niitä samoja sieltä ala-asteelta. Meillä oli tiivis porukka ja olimme paljon yhdessä. Minulla oli aina turvallinen olo parhaimpien ystävien keskellä, niin koulussa kuin vapaallakin. Olin kuitenkin hieman erilainen kuin muut. Olin todella lyhyt, aina luokan/ryhmän/koulun/ lyhyin tyttö.

Mikä teki minusta niin radikaalisti erilaisen oli se että n.4 vuotiaana minulla oli todettu synnynnäinen harvinainen luustosairaus, ns.riisitaudin haarauma. Sen enempää selittelemättä se tarkoittaa sitä että muiden elimistössä on ja pysyy fosfori, ja luut ovat lujempaa tekoa, kun taas minulla jokaisella vessakäynnillä sitä päästyy pois elimistöstä. Näin ollen joudun syömään lääkkeitä koko ikäni jotta se fosfori saataisiin pysymään sisällä. Sairauden huomasi siitä että jalat kääntyivät aika rankasti sisäänpäin ja kävely näytti hassulta, ja jalkoihin koski usein. Olin hieman liikunta rajoitteinen, ja esim juoksu,hiihto tai mm.yleisurheilu kilpailut eivät olleet herkkua! Minut valittiin aina viimeisien joukossa pesispeleihin ja joukkuelajeihin. 

Luokkakuvissa muistan ajatelleeni aina että voi kumpa saisin istua jottei jalat näkyisi kuvissa, häpesin jalkojani. Asiaa ei helpottanut ilkeät huutelut, säälivät ja syrjivät katseet. Vinojalka, kääpiö tms muuta mukavia sanoja joita en edes tähän kirjoita. Sitä se oli about 4 vuotta ala-asteella, aina joku keksi jotain, sen ei tarvinnut olla isoa, joku pienikin huudahdus mun jaloista riitti saamaan mut inhoamaan itseäni ja miettimään miksi helvetissä mulla on tälläiset jalat?! Aina jotenkin mun ystävät sai mut piristymään ja hyvälle tuulelle. Päällimmäisenä muistuu Annin tuki ja turva. (jos luet tätä niin iso hali!) Anni oli hyvin voimakas persoona, kukaan ei kiusannut Annin ollessa paikalla, kaikki vähän rakentuikin Annin ympärille jos yhtään tajuat mitä tarkoitan. Siinä oli hyvä olla. Itsestäkin tuli itsevarmempi ja luokka luokalta sitä jotenkin turtui huuteluihin eikä ne enää hetkauttaneet niin paljoa.

Ylä-aste kutsui ja olinkin muovaantunut aikamoiseksi teiniangstaajaksi. Meidän edelleen sama porukka keksi kaikkea tyhmää, ja sitä oltiinkin vähän väliä kuraattorin kopissa, tarkkiksella, psykiatrilla ja ties missä ongelmissa milloinkin. Haluttiin olla siistejä, ja cooleja. Myönnän alentuneeni 7 luokalla kiusaajan rooliin ja se tuntui sillä hetkellä hyvältä, niin hyvältä. Olin kerrankin se voimakkaampi osapuoli, se kuka sai olla rauhassa, se joka oli niin älyttömän siisti huudellessaan tyhmyyksiä. En tajua mitä ajattelin? Idiootti. Muistan kuitenkin miltä tuntui kun kiusaaminen sattui omalle kohdalle. Alentavaa, kamalaa, ahdistavaa.

Siinä meni pari vuotta ja porukkamme jakaantui eri ammatti-kouluihin ja puolille, silti olimme tiiviisti tekemisissä. Jouduin kiusaamisen kohteeksi useimmin, mitä vanhemmaksi tulin, mikä on mun mielestä ehkä outoakin koska luulisi että ihmiset viisastuu vanhetessaan...noh, näin ei kuitenkaan ollut. Me kaikki ystävät asuttiin ihan lähekkäin ja hengailtiin milloin missäkin. Pahimmat kiusaajat ja huutelijat olivat niitä siistejä tyyppejä, kauneimpia tyttöjä ja ne "mopo-pojat", just ne. Muistan ikuisesti pahimpien kiusaajieni nimet, tunnistan heidät tänäkin päivänä. Ja muistan tismalleen joka ikisen loukkauksen ja herjan joita minusta kylillä heitettiin. Muistan kuinka kävelyni herätti hauskuutta ja paskapuhetta siinä tietyssä jengissä.

Olin kyllä erittäin ulospäin suuntautunut ja rohkea. en halua että musta saadaan väärää kuvaa. Olin oman ystäväporukkani kanssa siellä suosittujen joukossa, koska tulin vähän kuin jengin mukana, en koskaan jäänyt yksin. Pelkäsin kyllä kamalasti menettäväni ystäväni joskus ja muistan ajatelleeni että jos olisin yksin en haluaisi elää. Se tuntuisi varmasti siltä kuin minut heitettäisiin hyeenoille.

Vuonna 2005 jalkani leikattiin ja rakenteellinen virhe oli korjattu. Istuin 3 kk pyörätuolissa mun silloisen poikaystäväni mua työnnellessä ja kuntouttaessa. Siinä se meni jotenkin. Jouduin opettelemaan kävelyn kokonaan uudelleen. Koulut jäi kesken ja hengailin vaan. Ystävät kävivät mua katsomassa kuntoutus-ajan ja tsemppasivat eteenpäin. Mulla oli uudet jalat ja se tuntui mahtavalta! OIKEESTI.

Löysin itselleni duunipaikan ja ne viimeisetkin opiskelun jatkamiset kariutui koska duunit ja raha kiinnosti enemmän. Kotkan Amarilloon astelin ekaa kertaa 2007, ja sille tielle jäin aina tähän vuoteen asti <3 Sieltä mukaani tarttui monia ystäviä, joiden kanssa ollaan tekosissa päivittäin, pari on jopa lapseni kummeja ! Minua ei enää kiusattu. Vaikeudet oli selätetty siltä osin tullessani täysi-ikäiseksi.

Yksi sellaisista parhaista hetkistä on pakko kirjata tähän, olin Amarillossa kerennyt olla duunissa jonkun pari vuotta ja yks mun pahimmista kiusaajista istui mun tarjoilu-alueelle syömään. Kauhee lauantai kiire siinä ravintolan puolella ja ei auttanut kun mennä siihen tarjoilemaan. Nielin mun paniikin ja menin reippaasti kysymään mitä saisi olla. Tää kiusaaja sitten siinä ihan havahtui ja tokaisi "KASSU, ei voi olla, mitä sun ankkajaloille on tehty? Mitä sulle on tapahtunu? Ja nauroi siihen kivat räkänaurut päälle. Siinä kohtaa minuun iski kun salama kirkkaalta taivaalta ja tajusin yhden tärkeen jutun. Tää kiusaaja ei ollut muuttunut miksikään. Siis sama luuseri kiusaaja kuin vuosia sitten, samannäköinenkin vielä. Mua oikeestaan vaan hävetti sen puolesta, säälitti ja hävetti. Tän ihmisen omatkin kaverit tuijottivat häntä kuin idioottia. Mun paras kosto kaikista näistä vuosista oli siinä tilanteessa se kun rauhallisesti katsoin tätä ihmistä silmiin ja totesin: "Sulle ei ainakaan oo näköjään tapahtunut yhtään mitään, mut mitäs se syömäpuoli?" Tän kiusaajan naama muuttui punaiseksi, ja tulikin kiire tilata se ruoka ja päästä musta eroon. Palvelin pöydän loppuun ja muut kanssasyöjät tippasivat mua vielä ihan kunnolla. Siitä jäi niin hyvä olo.

Jos näkee näitä pahiksia joskus jossain kaupassa tai muualla tekee mieli vieläkin paeta ennenkuin kukaan huomaa, tulee sellainen pieni paniikki koska muistot istuu niin tiukassa. Pelottaa se kohtaaminen. Vaikkei todellakaan enää tarvitse pelätä. Yritän nyt tässä selittää teille sen tukipiirin, ystävien merkitystä. Minä en olisi minä jos mulla ei olisi ollut näitä ihmisiä kulkemassa tätä matkaa mun kanssa <3 Olisin täysin erilainen. Nyt voin rehellisesti sanoa olevani sinut itseni kanssa.

Mitä kiusaamiseen tulee, olen ollut molempien roolissa, kiusatun ja kiusaajan. Pyydän anteeksi kaikilta keihin pilkka kohdistui, ei todellakaan ollut järkeä päässä. Ja omille kiusaajilleni en halua antaa enää ajatustakaan, halveksin heitä elämäni loppuun asti. Ei ole pientä kiusaamista,pientä syrjimistä... kaikki on isoa sille kehen se kohdistuu. Ja jos siinä ei ole ketään sillä hetkellä "auttamassa" tuntuu se kaikin tavoin vielä pahemmalta.

Tämä oli minun tarinani koulukiusaamisesta. Toivottavasti se herätti sinussa jonkinlaisia ajatuksia ja kiitos että jaksoit lukea tekstini loppuun. 

Oletko sinä värisokea? Tule mukaan.