9 kuukautta veljen kuolemasta

Niin. Tänään on kulunut 9 kuukautta pikkuveljeni kuolemasta. Kuukauden 12. päivä ei ole ollut entisensä huhtikuun jälkeen, mutta uskon, että ajan myötä lopetan laskemisen kuukausissa ja siirryn vuosiin. Vielä se 12. päivä on kuitenkin vaikea, ja joka kuukausi se pääsee vähän yllättämään. Onko siitä muka jo niin kauan? Kohta siitä on jo vuosi, vaikka ihan äskenhän se vasta tapahtui.

Ajatus on jotenkin hirveän ristiriitainen. Toisaalta tunnen jonkinlaista helpottuneisuutta siitä, että olen selvinnyt hengissä ja järjissäni jo näin pitkään. Toisaalta tuntuu epäreilulta, että maailma on kehdannut jatkaa pyörimistä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta niinhän se taitaa olla, että aina tulee huominen vaikka kuinka karmealta tuntuisi. Jostain luin lohduttavan ajatuksen: ne perseimmätkin päivät kestävät vain 24 tuntia.

Missä sitten mennään tällä hetkellä? En muista surutyön vaiheita nimeltä, mutta luulisin olevani hyväksyntävaiheessa. Hyväksymistä ovat edesauttaneet muutamatkin asiat; pääasiassa se, että tiedän tapahtuneen olleen veljen oma valinta ja tahto. En halua käydä läpi yksityiskohtia, mutta jo alkukesästä tuli ilmi asioita, jotka puoltavat tätä näkemystä. Kyseessä ei ollut enää mikään hätähuuto tai huomionhakuisuus, vaan voimakas tahto lähteä täältä pois. Se on jollain kieroutuneella tavalla helpottavaa; tapahtunut ei ollut vahinko vaan tarkasti suunniteltu teko. Ja jos ihminen niin kovasti tahtoo täältä pois, hänet on päästettävä.

Vaikeita päiviä ja hetkiä on vielä aika paljonkin, mutta enää suru ei määritä jokaisen päivän jokaista minuuttia. Pystyn näkemään maailmassa ja elämässä myös paljon hyvää. Olen käsitellyt asiaa paljon, mutta paljon on myös käsittelemättä - joskus myöhemmin saattaisi olla hyödyllistä käydä viimeistä kymmentä vuotta läpi vaikka ihan ammattilaisenkin kanssa. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika.

Olen tehnyt sisälleni laatikon, jossa säilytän tapahtuneeseen ja veljeeni liittyviä muistoja. Tämä on tietoinen päätös: en halua ajatella asiaa koko ajan, jotta pystyn toimimaan normaalielämässäni. Tuolta laatikosta ne muistot ja tapahtumat putkahtelevat mieleen yksi kerrallaan, ja kun näin tapahtuu, päätän siinä hetkessä, mitä kyseiselle muistolle teen. Joskus muisto on hyvä ja saa hymyilemään, ja silloin annan ajatuksille vallan. Tällaiset muistot saavat temmeltää vapaasti ja niillä on paikka sydämessäni aina. Joskus muisto on huono, ja silloin annan sen palata mieleen, jonka jälkeen päästän siitä irti. Huonoille muistoille en halua jättää tilaa, joten ne on laskettava menemään.

Silloin tällöin mieleen hiipii liian kivulias asia, joka on vielä työnnettävä takaisin laatikkoon. Silloin puhun mielessäni muistolle kuin ihmiselle: en voi ajatella sinua nyt, mutta lupaan ajatella heti, kun hetki on oikea. Tällaisille ajatuksille on varattava oma aikansa ja paikkansa, ja mieluummin nenäliinapaketti käden ulottuville. Emme enää koskaan halaa. Olen selvinnyt kohta yhdestä vuodesta, mutta näitä on edessä vielä kymmeniä. Tämä on oikeasti lopullista.

En osaa vielä sanoa milloin, mutta joskus tuo laatikko tulee olemaan tyhjä. Hyvät muistot jäävät elämään vapaasti, huonojen annan mennä. Kivuliaimmat käsittelen yksi kerrallaan, hyväksyn ne osaksi itseäni ja luotan siihen, että ne tekevät minusta supernaisen.