Hiipivä fiilis, piilotettu joulumieli

Voisin kutsua itseäni joulumielirajoitteiseksi. En missään tapauksessa vastusta joulunviettoa sinänsä ja itsekin siitä nautin, mutta melkein vuosikymmenen ajan minun on ollut vaikea asennoitua tulevaan juhlaan samalla hartaudella tai riemulla kuin monet tuntemani ihmiset. Syytän tästä seitsemää kaupanalalla vietettyä työvuotta.

Tosin - myönnettävä on, että onhan se enimmäkseen ihmisestä kiinni. Kaverini on edelleen kaupassa töissä, ollut jo kymmenen vuotta, ja aloittaa glögikauden lokakuussa. Jotenkin ihailtavaa, minusta ei ole siihen vieläkään.

Älkää käsittäkö väärin. Joulu on kyllä omastakin mielestäni ihanaa aikaa, kunhan nyt ensin sinne asti päästään. Rakastan rauhallisia joulunpyhiä kun ei ole kiire minnekään, ja saa olla ihan niin aktiivinen tai laiska kuin huvittaa. Rakastan pitkään nukkumista, torkkupeiton alla makoilua, kinkkua, perunalaatikkoa, suklaata ja tähtitorttuja. Mutta se joulua edeltävä, joidenkin kohdalla hysteriaa lähentelevä valmistelustressi on kammottavaa.

Joulun parhaita puolia.

Ja kun kaupassa työskennellessä siltä ei voinut välttyä. Vaikka olisi ulkoistanut koko joulun valmistelun ja aikonut itse ainoastaan ottaa rennosti, jotenkin se tohina alkoi vuosi vuodelta ottaa aina vain enemmän pannuun. Saan näppylöitä suurimmasta osasta joululauluja, joten kun se "JOULUMIELI ON SE KIELI!!!111" on raikanut keskusradiosta marraskuun alusta lähtien, on viimeisinä päivinä ennen pyhiä mieli kaikkea muuta kuin lämmin ja hellä. Etenkin, jos saa jouluaattona varttitunti joulurauhan julistamisen ja kaupan sulkemisajan jälkeen kertoa asiakkaalle, että rouva on hyvä ja ottaa tästä tätä paketointipaperia mukaan kotiin, kun minun ja muunkin henkilökunnan olisi tarkoitus päästä täältä joskus pois. Tarina kertoo myös, että edellistä edeltävässä työpaikassa on kaksi matamia tapellut vielä jouluaattona matosta. MATOSTA.

Nostan siis kuvitteellista hattua kaikille, jotka työskentelevät kaupoissa ja onnistuvat säilyttämään joulufiiliksensä. Minulta tuntuu onnistuvan vain toinen kerrallaan.

Ensimmäinen joulunalusaika kaupanalan töiden jälkeen. Löytyi omannäköinen tonttulakki, hymy, kapeat kasvot ja ripsipidennykset.

Nyt, pari ei-kaupassa vietettyä joulunalusaikaa myöhemmin, huomaankin itseasiassa olevani jouluihminen. En vieläkään omista joulukoristeita muutamaa joulupalloa ja yhtä pallovalosarjaa lukuunottamatta, ja omasta puolestani hei tonttu-ukot saavat jatkossakin hyppiä jossain muualla kuin meillä kotona. Mutta lumisen maiseman avautuessa ikkunoista huomaan ajattelevani, että voisihan tuohon pihapusikkoon vaikka hankkia jonkun valon. Tai tuohon puuristikkoon. Välkkyviä ja/tai värikkäitä valoja meille tulee vain kuolleen ruumiini yli, mutta onhan niitä onneksi värittömiäkin. Ja voisihan tuohon keittiön ikkunaan sopia vaikka sellainen joulutähti-valohärpätinkin.

Ainoat omistamani joulukoristeet.

Joulutekstiilejä meille tuskin tulee tänäkään vuonna sen suuremmin; olkkarin ja keittiön ikkunoihin Ikean paneeliverhoja ripustaessa meinasivat palaa käämit niin minulta kuin isännältäkin. En siis todellakaan ole ottamassa niitä alas, enkä todennäköisesti löytäisi ko. alueen harmoniaan sopivia värejä muutenkaan. Jossain kaapin perukoilla taitaa kuitenkin olla joku neutraalin värinen kaitaliina, jonka voisi laittaa keittiön pöydälle.

Isäntä ripusti ulko-oveemme kranssin käytyään varastossa joskus lokakuussa. Pysähdyin katsomaan noin kolmeksi sekunniksi, vaiensin nyt on vielä syksy!!! -mourunnan takaraivostani ja annoin kranssin olla ovessa. Se on siinä edelleen, ja tänään yllätin itseni katselemasta erinäisiä tasoja miettien, että mahtaako tämän pitäjän kaupoista löytyä ei-kammottavia joulukoristeita.

En vielä tiedä, mutta saatan ottaa selvää.