Hörhön kissanaisen ikävä

Minnin kuolemasta tulee ylihuomenna kuluneeksi kaksi viikkoa. Voisi sanoa, että elämä jatkuu, mutta aikamoista aallokkoa tämä on edelleen. Töissä, salilla tai ruokakaupassa asiaa ei mieti, mutta välillä iskee aivan järkyttävä ikävänpuuska.

Lauantaiaamuna näin hurjan todentuntuista unta - ehkäpä jonkinlaista lucid-unta jopa. Tiesin siis olevani unessa, mutta en saanut itseäni heräämään. Unessakin oli aamu, juuri se hetki kun yleensä viikonloppuisin heräilemme. Kuulin Minnin naukaisun, ja tunsin sen hyppäävän sängylle ja tulevan viereeni - saatoin jopa silittää sitä. Hoin itselleni, että tämä ei ole totta, tämä on unta, miksi en saa itseäni hereille. Puhuin myös miehelle, että pelkään tulevani hulluksi kun tiedän, että tämä on unta ja tiedän, ettei tämä ole todellista, mutta en vaan saa herättyä. En kuitenkaan ollut puhunut unissani vaikka niin luulin, sitä paniikinomaista tunnetta on vaikea kuvailla. Jossain vaiheessa mietin, että en uskalla liikuttaa vasenta kättäni, jos Minni onkin edelleen siinä. Kun sitten liikautin, niin siinähän se oli, nukkui reiteni vieressä.

Jotenkin tuo uni sai minut ihan tolaltani, ja olin itkuherkkä koko loppupäivän. Salilta kotiuduttuani purskahdin jo eteisessä ravistelevaan itkuun, ja jotenkin se lohduttomuus kumpusi jostain hirmuisen syvältä. Tiedän leimautuvani näin sanomalla hulluksi kissanaiseksi ja muutenkin vähän epäilyttäväksi hörhöksi, mutta jotenkin tuntui, että Minni kävi sanomassa minulle heipat. Tiedän erittäin hyvin tuollaisten unien olevan alitajunnan tekosia ja tapa prosessoida tapahtunutta, mutta jostain syystä tuo ajatus tuo minulle lohtua. Koin vastaavat "hyvästit" myös reilut 10 vuotta sitten pappani kuoleman jälkeen, kun näin unta, jossa hän sanoi, että "mun täytyy nyt mennä mutta älä huolehdi, kun kaikki on nyt hyvin". Jonkinlaista alitajuista vakuuttelua itselle siis, että näin on parempi, kaikki on hyvin ja tästäkin jatketaan eteenpäin.

Ei mitään hätää äiti, kaikki on hyvin nyt.