Joulumieltä paikallisilta paikallisille, osa 3 - mikä fiilis?

En ole usein kummoinenkaan ihmis-ihminen (engl. people person). En viihdy isoissa porukoissa, inhoan small talkia ja olen juuri se, joka kaivaa hississä puhelimen esiin tai menee taksissa takapenkille. Vaikka suoriudun asiakaspalvelutyöstäni ajoittain jopa kiitettävästi, en siviilissä osaa puhua ventovieraille. On myös kausia, jolloin en erityisesti edes pidä ihmisistä.

Kun Aavan meren itäpuolen -blogin Asta sitten fb-ryhmässämme ehdotti, että "tää on varmaan suuruudenhullu ajatus, mut mites jos...", innostuin kuitenkin välittömästi. Joo! Suunnitellaan! Tehdään! Joojoojoo! Olen jo vuosia halunnut auttaa jotakin jotenkin, ja nyt sopiva sysäys löytyi. Itselleen on hemmetin vaikea pyytää mitään, mutta kun oli kyse jouluilon jakamisesta muille, sähköpostit yrityksille karkasivat näppäimistöltä kuin itsestään.

Urheiluvälineitä, suklaata, hygieniatuotteita, glögiä...

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, mikkeliläiset yritykset lähtivät upeasti mukaan. Yhteensä osallistuvia yrityksiä kertyi 20, ja monen monta kertaa sain tuntea liikuttunutta kiitollisuutta. "Parin tuotekassin" mielikuva ei vastannut ostoskärryllä luokseni työnnettyä todellisuutta, ja lahjakortteja saattoi ilmestyä moninkertainen määrä siihen nähden, mitä olin ehkä ajatellut pyytää.

...lippuja jääkiekkopeleihin, lahjakortteja aamiaiselle, leipomoon, videovuokraamoon, kauneushoitolaan, ruokakauppaan...

Mikkelissä - kuten myös muualla Suomessa - on valtavasti perheitä, joille joulun järjestäminen on syystä tai toisesta haastavaa. Siispä en ollut millään tasolla varautunut siihen, että vastaanottajaperheiden löytäminen saattaisi olla ongelmallista. Muutama yritys toi ilmi huolensa siitä, että lahjoituksia käytetään väärin ja olemattomin perustein tehtyjä hakemuksia saa suunnilleen potkia pois tieltään. No ei saanut. Sain sähköpostitse kaksi yhteydenottoa, kolme muuta perhettä löysin Jouluapu Mikkeli -ryhmän avustuksella.

...jouluherkkuja, kirjoja, hemmottelutuotteita...

Viisi perhettä oli kuitenkin juuri sopiva määrä, sillä sain koottua lahjoituksista runsaat paketit jokaiselle. Sähköpostivaihdoin sain sovittua tapaamiset kaikkien kanssa viime sunnuntai-keskiviikko -välille, ja intoilin asiasta jo etukäteen. Tieto siitä, että saisin vietyä niin paljon iloa niin monelle, tuntui valtavan isolta asialta - totesinkin kaverilleni, että toivottavasti en ala rääkyä räkä poskella perheet tavatessani.

Tapasin rohkeita, upeita, sympaattisia ja sisukkaita mikkeliläisiä. Yksinhuoltajaäitejä, uusperheen, eläkeläisen ja mielenterveyskuntoutujan. Kuulin paljon erilaisia tarinoita erilaisilta ihmisiltä ja tunsin valtavaa ylpeyttä ja kiitollisuutta siitä, että sain olla sillä hetkellä juuri siellä missä olin. Ihailin ihmisten positiivista elämänasennetta ja rohkeutta, ja hämmästelin erään äidin kykyä puhua karmeista asioista luontevasti vailla itsesäälin hiventäkään. Silmäkulmat kimmelsivät molemmilla, mutta ennakko-odotusten vastaisesti kestin kasassa. Viimeiset lahjoitukset vein perille eilen, ja lähtiessäni sain lämpimän halauksen perheen äidin lisäksi suloiselta, 6-vuotiaalta pojalta. Siinä hetkessä kiteytyi kaikki se, minkä takia halusin projektiin mukaan.

Kyyneleet tulivat vasta kotona. Lahjoitusten säilytyspaikkana toiminut vaatehuoneen lattia on pitkästä aikaa tyhjä, mutta sydän ääriään myöten täynnä.