Kun ei riitä itselleen

Mitä yhteistä on alla olevilla kuvilla?

Ei-niin-perinteinen painonkehitystarina

Se, että jokaisessa kuvassa on omasta mielestään jollain tavalla viallinen tyyppi. Meinasin kirjoittaa jollain tavalla viallisen tilalle ”karmea läski”, mutta se pätee loppujen lopuksi kuitenkin vain kahteen kuvaan – ensimmäiseen ja viimeiseen.

Kyllä. Vuonna 2003, tuoreena ylioppilaana, olin mielestäni ihan hirveän lihava. 63-kiloisena. Jotenkin tuo kuva ja ajatus saavat minut surulliseksi, ja mieli tekisi matkustaa taaksepäin ajassa silittämään tuon tytön päätä. Voi lapsirakas. Yo-kirjoitusten jälkeen tuli ero lukioaikaisesta poikaystävästä, jonka jälkeen sydänsurut pudottivat varrestani liki 10 kiloa. Toinen kuva on otettu 20v synttäreilläni – silloin olin mielestäni ihan ok, mutta kyllähän tuo maha saisi olla timmimpi. Anteeksi nyt vaan, mutta mikä maha, missä?

Entäpä sitten nuo neljä tuoreinta kuvaa? Olen niissä jokaisessa mielestäni ainakin 10kg liian painava. Oman nykyisen olotilan, vaatteiden istuvuuden sun muun huomioiden, tuoreimmassa kuvassa se on ihan totta. Mutta mitä vikaa oli esimerkiksi vuoden 2014 kropassa? Miksen ollut tyytyväinen? Miksi annoin 2015 sen lähestyvän 80:n haamurajan pelottaa niin perhanasti, kun peilistä katsoi takaisin kuitenkin ihan sopusuhtainen mimmi? Paitsi että ei katsonut. Peilissä ja valokuvissa näkyi vähintään 10 kiloa ylipainoinen kroppa, enkä voinut ymmärtää, mihin se nuoruusaikojen hoikkuus oli kadonnut.

Nyt kun katsoo tuota toista kuvaa, niin ajatus on lähinnä voi herranjestas ja apua. Jos pitäisi valita vuoden 2004 ja 2014 tomumajojen väliltä, valitsisin heittämällä jälkimmäisen.

Jotenkin oma ajattelutapa on edelleen niin vinksahtanut, että laittaa kyllä pohtimaan yhtä sun toista. Kuten esimerkiksi tuota viimeistä kuvaa: onhan siinä reittä ja vatsaa ja kädet kuin puunrungot, mutta onko tuo kuvassa näkyvä tapaus ihmisenä jotenkin huono? Ei ole. Ja jos tarkemmin miettii, niin tuo tyyppi saa jalkaprässissä liikkeelle yli kaksinkertaisen määrän rautaa omaan painoonsa verrattuna, liikkuu säännöllisesti 4-6 kertaa viikossa ja nauttii siitä.

Miksi on niin vaikeaa riittää itselleen? Olisikohan syytä vaihtaa näkökulmaa, ja opetella suhtautumaan itseensä uudelleen? Saada parempien valintojen ja stressittömämmän elämän avulla paino laskuun? Ettei tarvitsisi vuoden päästä, mahdollisesti yli 90-kiloisena tulla miettimään, että mitäs vikaa tuossa vuoden 2016 minässä oikeastaan olikaan.