Liikkumattomuus ruokkii liikkumattomuutta

Okei. Ensimmäisenä lupaan, että tästä ei ole tulossa mitään saarnaa. En ole pätevä kertomaan kenellekään muulle, miten pitäisi elää tai toimia, ja pyrin viimeiseen asti välttämään maailmankaikkeuden raivostuttavinta neuvoa kyllä se siitä, kun vaan otat itseäsi niskasta kiinni. Tästä ei siis tule hymynaamoin ja sydämin koristeltua, sokerikuorrutettua postausta jossa hihkutaan, että ihan varmasti jokainen voi löytää liikunnan ilon.

Siitäkään huolimatta, että noissa kliseissä kyllä piilee totuuden jyvänen. En tiedä, pätevätkö ne kaikkien kohdalla, mutta omalla kohdallani kyllä. Ja mistäpä sitä olisikaan helpompaa kirjoittaa, kuin subjektiivisista kokemuksista.

Olen useampaankin kertaan sanonut, että minulle liikunta on rutiini ja tulee selkärangasta. Arkeen kuuluvat olennaisena osana kuntosali, bodycombat, bodyjam, kävely ja crossarilla sitkuttaminen, satunnaisesti myös hairahdukset muiden liikuntamuotojen pariin. Näin ei ole kuitenkaan ollut aina. Kouluikäisenä vihasin (koulu)liikuntaa, sillä en ollut oikein missään hyvä. En siis ole ihan vakuuttunut siitä, että olisin jotenkin luontaisesti superliikunnallinen, ja että nykyinen innostus hikoilemiseen johtuisi siitä. Sen sijaan uskon, että olen opetellut liikunnalliseksi, jonka ansiosta säännöllisestä poukkoilusta on tullut se rakastamani rutiini.

Mutta. Tulee syksy ja semiflunssa, joka ei tule kunnolla päälle eikä mene kokonaan pois. Liikkua tekisi mieli, mutta ei uskalla olon romahtamisen ja jälkitautien pelossa. Kurkku on silloin tällöin kipeä, nenä vähän tukossa. Kuumetta ei ole, mutta ei viitsi silti leikkiä hengellään. Alkaa löytyä vaihtoehtoisia tapoja viettää aikaa, joista yhtenä rakkaimmista ja puoleensavetävimmistä sohvalla makaaminen.

Semiflunssa jatkuu viikkotolkulla, ja pikkuhiljaa alkaa unohtua, minkä takia se salilla käyminen nyt muka oli niin hienoa. Combatissakaan ei ole tullut käytyä yli kuukauteen, varmaan jo ihan tipahtanut kärryiltäkin koko hommasta. Jamia kyllä on ikävä, mutta ei sinnekään oikein puolikuntoisena viitsi mennä. Väsyttää ja lihaksiakin kolottaa, ja eikös tänään tullut telkkaristakin jotain kivaa.

Salille? Ei kiitos.

Tuohon vaiheeseen päästessä/joutuessa ajatus liikkumisesta käy aina vain vaivalloisemmaksi. Onneksi semiflunssailu osoittaa jo ohi menemisen merkkejä, joten varovaisen liikunnan voi aloittaa. Viime viikon keskiviikkona kävin jo bodyjamissa, ja torstaina pakkasin salikassin mukaan töihin. Kello tuli neljä, ja aijjjjumaliste että alkoi kehtuuttaa. Ei olisi huvittanut pätkän vertaa, ja päikkärit kotisohvalla olisivat kuulostaneet niiiiin paljon houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Tuolloin ajattelin, että on jotenkin helppo ymmärtää niitä jotka sanovat, että ei vaan tule mentyä. Onhan se sohvalla makaaminen kivaa, ei sitä voi kukaan kieltää.

Minun onneni on se, että tunnen itseni jo aika hyvin. Näitä flunssailuja/muita taukoja on eletty kymmeniä, ja ne etenevät aina samalla kaavalla. Ensin vituttaa kun ei pääse liikkumaan, sitten alkaa kyrsiä kun pitäisi taas lähteä liikkeelle. Eli kyllä, minäkin intopinkeä jumppapirkko tiedän, että se aloittaminen voi olla aivan totaalisen hanurista. Ensimmäiset kerrat pidemmän tauon jälkeen puuduttavat jo ajatuksena, tuntuvat ihan fyysisesti pahalta ja salilla vietetty aika etenee yhtä nopeasti kuin etana juoksuhiekassa. Mutta tiedän myös, että muutaman kerran jälkeen alkaa taas luistaa.

Tämä kuulostaa nyt kaunistellulta kyllä se siitä –neuvolta, mutta kyllä, siitä tulee helpompaa. Pystyn toki puhumaan vain omasta puolestani, mutta haluaisin uskoa, etten voi olla maailman ainoa ihminen, jonka kohdalla tämä toimii. Liikkumattomuus ruokkii liikkumattomuutta, aktiivisuus aktiivisuutta. Vaikka viime torstaina tuntui, että työntäisin mieluummin jääpuikkoja varpaankynsien alle kuin menisin salille, sain kuitenkin neuvoteltua itseni lähtemään. Tein lempparitreenini jalat, ja kevyempänä kuin yleensä. Maanantain selkätreeni ei enää maistunut niin puulta, vaikken riemusta kiljunutkaan. Eilen, noin puolentoista kuukauden tauon jälkeen tuntui, kuin en olisi combatissa koskaan käynytkään. Mutta ensi viikolla on taas jo paljon helpompaa.

En ole alan ammattilainen, joten en ota kantaa siihen, miten ja millä pitäisi aloittaa. Mutta lupaan, että jos päätät syystä tai toisesta tehdä sen ja löydät mieleisesi jutun, ei se kankeus tai tahmeus kestä loppuelämää. Siitä ihan oikeasti tulee helpompaa.