Niin paljon, että riittää?

Alun perin tästä vuodesta piti tulla se vuosi, kun vihdoin painaisin alle 70 kiloa. Sittemmin olen päättänyt, että tästä tulee se vuosi, kun vihdoin opin tykkäämään itsestäni. En tarkoita niinkään sitä, etten ollenkaan pyrkisi nykyisestä olomuodostani pois, vaan sitä, ettei sillä helvetinkoneeksi ristimälläni vaa’alla olisi niin suurta merkitystä tekemisiini tai olemiseeni. Melko pitkiä askeleita oikeaan suuntaan on otettu jo ennen tämän blogin perustamistakin, sillä entisen jokapäiväisen vaakahyppelyn sijaan saatan tsekata painoni parin kuukauden välein. Jos muistan. Perusideana on, että jos tykkää itsestään, tekee parempia valintoja kuin itseinhon syövereissä. Jos sivutuotteena paino tippuu, niin kiva.

Olen laihduttanut ja ”laihduttanut” paljon. Onnistunut ja epäonnistunut. Löytänyt toimivan tavan syödä, mutta todennut sen kuitenkin itselleni liian tylsäksi. Todennut, että kirjaimellisesti ohjeita noudattamalla homma toimii, mutta kuka sellaista jaksaa pidemmän päälle tai lopun elämäänsä? Alkanut soveltaa, tappanut aineenvaihduntani ja opetellut syömään uudelleen. Ja nyt, painavampana kuin koskaan, löytänyt sellaisen tavan syödä, jolla paino ei nouse eikä laske. Toisaalta voisi harmitella, että miksi sitä varten piti hankkia jo karistetut kilot takaisin (ne penteleet kun toivat vielä kaverinsakin mukanaan), mutta eipä sitä harmittelemallakaan maailmaa valmiiksi saa.

Tästä ei silti tule (pelkkää) laihdutusblogia. Starboxiin hakiessani minulta kysyttiin, mitä aiheita tulevassa blogissani voisi näkyä. Muistaakseni kirjoitin hakemukseen, että arkea, liikuntaa ja treenejä, hyvinvointia, kissakuvia ja kilpparivajukin kipuilua siitä, kun pelkkä liikunta ei laihduta ja suklaata syömällä ei saa lihaksia. Joku toinen olisi saattanut kirjoittaa ”kaikkea mahdollista” tai ”ei aavistustakaan”, mutta minä rakastankin jaarittelua. Enkä oikein mahdu jorinoineni mihinkään tiettyyn lokeroon, joten tästä tulee Starboxin sillisalaatti.

Entinen työkaverini tokaisi joskus jossain asiayhteydessä, että ”kiitoksia niin paljon, että riittää”. Päästyäni yli lausahduksen aiheuttamasta nauruhepulista totesin, että jopas on ihan älyttömän hyvin sanottu. Niin hyvin, että toteamus oli pakko pölliä blogin nimeksi (kiitos ja anteeksi, Aino). Vaikka blogin aihealuetta en pystykään vielä tässä vaiheessa rajaamaan kovin tarkasti, niin yksi päämäärä tällä jo on: tallata pikkuhiljaa kompastellen kohti sitä ajatusta, että tämä nykyinenkin tomumaja on huolenpidon arvoinen. Tervetuloa tallustelemaan tuohon vierelle!