Onko pakko jos väsyttää?

Ensimmäisenä on sanottava, että kadehdin avoimesti niitä bloggaajia, jotka osaavat kuvittaa pohdiskelevat postauksena selfieillä ja saavat sen näyttämään täysin luontevalta. Sain kyllä eilen aikaiseksi ottaa kuvituskuvan tähän tarinointiin, mutta olin nauraa itseni tärviölle nähdessäni lopputuloksen: inhorealistinen lähikuva hikisestä, jumpan jälkeisestä punanaamasta. No, siteeratakseni yhtä lempibloggariani: ei paska pöyhien parane.

Mutta josko siihen itse aiheeseen. Olen keulinut jo aiemminkin olevani niin onnellisessa asemassa, että pääsääntöisesti nautin liikunnasta enkä koe sitä pakkopullana. Lorvikatarri iskee todella, todella harvoin: en edes muista, milloin viimeksi ei olisi huvittanut lähteä liikkumaan. Osansa tässä on varmasti sillä, että liikunnasta on tullut rutiini, jota ei tarvitse sen kummemmin erikseen miettiä. Vähän kuin hampaiden pesu; sen vain tekee, koska se on ohjelmoitu selkärankaan. Pakkaan siis treenikassin useaan kertaan viikossa jo illalla, jotta se on aamulla lähtövalmiina mukaan töihin. Työpäivän jälkeen menen salille/jumppaan ja sieltä kotiin, melkeinpä autopilotilla. Miettimättä, että kiinnostaako tänään nyt vai ei, koska kyllä kiinnostaa. Ja miettimättä suoritusta sen erityisemmin; että tässä sitä nyt harrastetaan liikuntaa, kohotetaan kuntoa ja ollaan niin perhanan hyviä ihmisiä.

Toki minullakin on heikommat hetkeni, ja etenkin heikommat osa-alueeni. En voi sanoa nauttivani esimerkiksi olkapäätreenistä juuri sillä suorituksen hetkellä, koska se tuntuu välillä pahalta ja pistää veetuttamaan, kun ei jaksa niin paljon kuin tahtoisi. Mutta jaksaakseen niitä olisi vaan treenattava, eikä niihin kaunista muotoa saa ilman, että välillä mennään vähän epämukavuusalueelle. Joten tässä kohtaa vastaus klassiseen kysymykseen on, että kyllä on pakko vaikka ei taho.

Mutta onko olemassa hetkiä, jolloin ei ole pakko jos ei taho? Mistä erottaa väsymyksen ja lorvikatarrin? Sanotaan, että mielen ollessa väsynyt rasita ruumista, ja ruumiin ollessa väsynyt lepää. Mistä tietää, milloin oikeasti väsyttää niin, että kannattaa jäädä kotiin?

Kuten olen tainnut itkeä jo parissakin postauksessa, töihinpaluu loman jälkeen ei varsinaisesti ole ollut yhtä juhlaa. En ole millään tavalla aamuihminen silloin, kun joudun heräämään kellonsoittoon. En välttämättä tarvitse unta sen enempää kuin nykyäänkään saan; pointti on siinä, että saisi herätä omaan tahtiin.

Olen siis ollut ihan tolkuttoman väsynyt varsinkin aamuisin, ja eilen iltapäivällä otti koville pysyä hereillä. Olin varannut illaksi bodycombat-tunnin, ja taisin sanoa ensimmäistä kertaa ikinä, että "nyt jos ei olis etukäteen varattu niin en kyllä lähtis yhtään mihinkään". Varauksen perumisaika oli mennyt jo umpeen, joten kiltisti pakkasin treenikassin. En viitsinyt jättää menemättä, koska käyttämättä jääneistä, perumattomista varauksista tulee tunti turpaan ilman mainostaukoja sanktioksi viikon ennakkovarauskielto. Menin siis.

Tässä kasuaalisti pidän silmiä kiinni autossa, jotta saan eteerisen ja syvällisen näköisen kuvituskuvan blogiin.

Noh. Ei se nyt hukkaan mennyt - eihän se koskaan mene. Mutta ei nyt kyllä oikein lähtenytkään. Jumppakaveri totesi jonkun puuskutusbiisin jälkeen, että tuntuu kuin olkapäistä roikkuisi narut joita vähän heiluttelee. Amen to that, sister. Keskittymiskyky meinasi pettää useampaan otteeseen, syke huiteli ties missä ja jalka painoi. Ei siis ehkä kaikista endorfiinipitoisin kokemus. Ajattelin ennen tuntia, että eihän sitä tiedä vaikka meno tästä vielä piristyy. Ei piristynyt.

Kaduttaako, että lähdin? No ei, kyseessä on kuitenkin lempparituntini. Mutta siihen, edistikö tuo rykäisy hyvinvointiani enemmän kuin sohvalla vietetty ilta suklaalevyn ja lempisarjan parissa olisi edistänyt, en osaa vastata.

Autossa jäin miettimään. Jos pyöristetään kulmat ja yleistetään, niin en jätä käytännössä koskaan liikkumatta sen takia, että ei huvita tai etten haluaisi. Joten voisiko olla, että jos tuollainen "ilman varausta en kyllä lähtis" -ajatus iskee ennen sitä kaikista rakkainta tuntia, jolle menon estämiseen vaaditaan vähintään selkärangan amputointi, saattaisi kyse olla siitä ihan oikeasta väsymyksestä?

Toki joskus harvakseltaan voi olla kyse esimerkiksi hiilaripöhnästä, kun vetää päivälliseksi leipää oikean ruuan sijaan (köh), tai muuten vaan piristyy iltaa kohti ja miettii, että eihän tässä hätä näköjään ollutkaan. Mutta ehkä sen riskin voi muutaman kerran vuodessa ottaa.