Sydämeni karvahanuri

Kuten blogin edetessä varmasti tulee ilmi kerran jos toisenkin, minä tykkään kissoista. Tykkään myös koirista ja monista muista karvahanureista, mutta meillä kotona asuu yksi ihan erityinen. Sen nimi on Minni, ja se on 18-vuotias maatiaisnarttukissa. Haluaisin esitellä tämän sydämeni varastaneen höpönassun jo nyt, sillä se tulee esiintymään tässä blogissa todennäköisesti vielä monen monta kertaa.

Minni muutti meille vuonna 1998 12-viikkoisena pentuna naapurikerrostalosta. Olin isäni, äitipuoleni ja veljieni kanssa ulkomaanreissulla, ja äitini oli sillä aikaa hakenut Minnin meille asumaan. Minni ei ollut ensimmäinen eikä suinkaan viimeinen lemmikkimme (tästä lisää ehkä joskus myöhemmin), mutta alusta asti se oli minulle jotenkin erityinen. Olisin halunnut halia ja rakastaa sitä teini-ikäisen palolla, mutta se hakeutui omiin oloihinsa ja vähät välitti huomionosoituksista. Siinä oli luonnetta, se oli itsenäinen.

Onko pakko kuvata? Onko ihan pakko?

Kaikkia muita meillä majaa pitäneitä elukoita sain rakastaa ja retuuttaa miten halusin, mutta Minni piti etäisyytensä minuun ja kaikkiin muihinkin. Jossain vaiheessa meille tuli toinen kissa Kasperi, ja päädyimme sopimaan niin, että Kasperi olisi veljeni kissa, Minni minun. Kasperi rakasti meitä kaikkia ylitsevuotavasti, nukkui rinnan päällä ja imeskeli paidankaulukset kuolaisiksi – oli ylipäätään seurallisin kissa jonka olen tavannut. Minni leikki yksin, nukkui yksin ja yksinkertaisesti lähti huoneesta, jos sitä ei kiinnostanut. Usein ei kiinnostanut.

No, ota nyt sitten se kuva. Jos kerran on pakko.

Kasperi nukkui pois vuonna 2003, ja 2004 muutin itse pois kotoa. Lähtiessäni mietin, mikä Minnin kohtalo olisi ja miten pärjäisin ilman sitä, johon äitini tokaisi ykskantaan sen olevan minun kissani, joten tietenkin se lähtisi mukaani. Pakkasin elämäni muuttokuormaan, otin kissan kainaloon ja muutin Mikkeliin.

Olisikohan mennyt muutama kuukausi, kun joku ilta istuskelin opiskeluaikaisessa yksiössäni tietokoneella. Minni hiippaili ympäriinsä ja hyppäsi lopulta tietokonepöydälle. Se pyöri aikansa näytön edessä ja yritti syöttää minulle häntäänsä, kunnes varo-varovasti astui syliini ensin yhdellä tassulla, sitten toisella ja lopulta kävi kerälle reisieni päälle. Tuijotin sitä silmät selällään ja soitin kotiin. ”Äiti, Minni on mun sylissä!” –No eikä oo, elä valehtele. ”On on, ihan varmasti on! Tuossa se on kerällä sylissä, hyrrää silmät sikkurallaan.” –Tiiätkö kuule mitä. Täällä sillä ei ollu tilaa olla hellyydenkipeä, kun oli Kasperi ja Titta. Nyt te ootte siellä kaksin.

Niin. Otit sitten kuvan, kun haukottelin. Montakos vähemmän imartelevaa kuvaa ajattelit itsestäsi julkaista?

No joo. Jos olin kuvitellut, että tuosta urkenee uusi ja upea läheisyydentäyteinen suhde, niin joo ei. Sylittelyjä oli tuolloin opiskeluaikana silloin tällöin, mutta nykyään ei enää toivoakaan. Toki Minniä saa silittää silloin kun sille itselleen sopii, mutta sylikissa se ei ole. Itsenäinen ja itsepäinen kissarouva siitä on tullut, ja se pitää meidän perheen kovinta jöötä. Se hallitsee kaikkia huonekaluja (se on minun sohva, siirrypäs hophop), vaatii iltapalaksi kalkkunaleikettä tai kinkkua, hyökkäilee jalkoihini kiinni jos olen ollut liian pitkään pois kotoa ja aloittaa huutokonserton sillä siunaaman sekunnilla, kun paistinpannu laitetaan hellalle (=raaka jauheliha namnam). Se on hemmoteltu, kovapäinen, itsenäinen ja itsetietoinen. Ja niin tolkuttoman rakas, ettei mitään rajaa.

Noniin, se oli nyt sitten tässä. Lopeta se kuvaaminen. L o p e t a.