Voiko elämänsä kammottavimpaan päivään varautua?

Pahoittelen klikkiotsikkoa ja vastaan heti ensimmäisessä lauseessa että ei, ei siihen voi. But God knows I tried. Päästin siunaustilaisuuspäivän ensimmäistä kertaa ajatuksiini viime viikonloppuna, ja siitä seurasi niin huono olo ja huonosti nukuttu yö, että päätin viimeiset päivät ajatella ihan mitä tahansa muuta. Tein vapun jälkeen pari pidempää päivää töissä ja pidin itseni kiireisenä, ja painelin suoraan töistä salille tai jumppaan. Jalkatreeni tuli tehtyä sellaisella apinanraivolla ettei pitkään aikaan, ja revin jalkaprässin viimeiseen sarjaan enemmän rautaa kuin hetkiseen. Tokihan siihen tuli sitten joku setämies lämmittelemään niillä samoilla painoilla ja tekemään omat sarjansa 310 kilolla, mutta hyvähän se on pitää jumppamatami nöyränä.

Eilen heräsin seitsemältä saamatta enää unta, ja ensimmäisten hereilläolotuntien ajan käytin kaikki voimani siihen, etten oksentaisi. Olo oli kerrassaan hirveä, mutta taistelin aamupalarahkan alas, ja keskityin pitämään sen siellä. Ajomatkalla Keski-Suomeen tuijotin ulos auton ikkunasta, ja hoin itselleni kahta lausetta: Neljään mennessä pahin on ohi. Tätä päivää pahemmaksi tämä ei enää muutu.

Pysähdyimme matkalla peukkuketjun huoltsikalle kahville ja mietin, mitä uskaltaisin nälästä karjuvalle vatsalleni tarjota. Vinkeä fiilis muuten, kun maha mouruaa mutta yhtään mitään ei tee mieli syödä. Päädyin lopulta burgeripuolen kahteen kanafileeseen ja pieniin ranskalaisiin, ja sainkin syötyä ne yllättävän hyvällä halulla.

Itse siunaustilaisuudesta on vaikea kirjoittaa mitään, sillä koko päivä on jonkinlaisen sumuverhon takana. Ajattelin etukäteen, etten taatusti tule saamaan sanaa suustani kukkia arkulle laskiessa, mutta jostain ihmeestä onnistuin löytämään siihen voimat. Rauhaisaa unta, Linnunpoika-kulta. Luin myös velipuoleni ja isäni ja äitipuoleni kukkalaitteiden värssyt, mutta jotain mielentilasta ja päivän rankkuudesta kertoo se, etten muista enää sanaakaan lukemastani.

Tilaisuus oli lämminhenkinen, pappi puhui kauniisti ja paikalla olivat läheisimmät ihmiset. Kukaan ei saanut sairauskohtausta tai pyörtynyt, joten voidaan kai sanoa, että kaikki sujui niin hyvin kuin tuollaiset tilaisuudet voivat yleensäkään sujua. Stressasin ja pelkäsin päivää etukäteen aivan järjettömästi; oman jaksamisen lisäksi mietitytti erityisesti vanhempien, veljen nuoren kihlatun sekä iäkkäiden isovanhempien vointi.

Joten ei, tuollaiseen päivään ei todellakaan pysty varautumaan etukäteen. Sen jälkeen kun näkee isänsä, velipuolensa, setiensä ja serkkujensa kantavan pikkuveljeään viimeiselle matkalle veljen kihlatun, äidin ja äitipuolen saatellessa perässä, maailma ei tule enää koskaan näyttämään samanlaiselta. Jos on olemassa hetki, jolloin voi kuulla oman sydämensä särkyvän, se hetki on tuo.

Toisaalta. Niin paljon kuin inhoankin sanaa voimaannuttava, niin tuo hetki voi olla myös sitä. Kuten myös ajatus siitä, että tätä pahemmaksi tämä ei voi enää muuttua. Ystävääni lainaten; kierrokset linkouksessa ovat olleet nyt niin kovat, että selviän ihan mistä tahansa. (Sanoisin tähän, että bring it on, mutta eiköhän tämä nyt riitä joksikin aikaa.)

Järjettömästä väsymyksestä ja piestystä olosta huolimatta henkinen taakka on nyt keventynyt huomattavasti. Jäljellä on vielä puuduttava surutyön puurtaminen ja kuristavan ikävän kestäminen, mutta pelkoa tai stressiä ei enää ole. Ja rakkaalla veljellä on ikuinen rauha.

Kauniit kukkaset hautapaikalla, jonne vielä myöhemmin lasketaan uurna.