Vuosi päivästä, joka pudotti polvilleen

Olen kirjoittanut surusta suhteellisen paljon, mutta ajattelin kirjoittaa vielä kerran - ikään kuin sulkeakseni ympyrän. Toki tämänkin jälkeen asiaan tulee varmasti viittauksia sivulauseissa tai rivien väleissä, mutta ajattelin, että tämä voisi olla viimeinen pelkkään suruun ja surutyöhön keskittyvä teksti. Suru on osa minua mutta ei yhtä kuin minä, ja olen muutakin kuin se nainen, jonka veli teki itsemurhan. Annan toki jatkossakin suremiselle tilaa silloin kun se sitä tarvitsee, mutta koen, että pikkuhiljaa alkaa olla aika tuuppia surua lempeästi hieman taaemmas.

Eilen tuli siis kuluneeksi tasan vuosi pikkuveljen itsemurhasta. Päivä oli aika hirveä ja sujui odotusten mukaan; kävin vollottamassa niin äidin, isän ja äitipuolen kuin isovanhempienkin luona. Asia on tavattoman kipeä vielä meille kaikille, vaikka parhaamme mukaan elämmekin eteenpäin.

Oikeastaan koko viikko on ollut aika rankka. Minua ovat kiusanneet flashbackit vuoden takaa - sattumanvaraiset tapahtumat sattumanvaraisina ajankohtina. Jokainen on tuntunut lapioniskulta naamaan ja salvannut hetkeksi hengityksen. Muistikuva veljen lähettämästä, viimeisestä tekstiviestistä. Se hetki, kun luin viestin pari tuntia myöhemmin ja vastasin siihen ymmärtämättä, että viesti oli viimeinen ja oli jo liian myöhäistä. Muistikuva puhelusta äidille, kun sain suruviestin. Muistikuva siunauspäivästä; käsi äidin harteilla, papin liikutuksesta kyyneltyneet silmät, minä lukemassa velipuolen, isän ja äitipuolen värssyjä arkulla, kun he eivät itse siihen kyenneet. Hautajaisväki saattamassa veljeä autolle, auringonpaiste, kauniit kukkalaitteet.

Auringonpaiste. Se toi vähän lohtua eiliseen päivään ja muistutti siitä, että elämä jatkuu. Onneksi ei ole loka- tai marraskuu, pimeys olisi tehnyt päivästä vielä sietämättömämmän. Heräsin aamulla aikaisin, enkä saanut enää nukutuksi. Lähdimme aamutoimien jälkeen äidin kanssa käymään haudalla; ensin sytytimme lyhtyihin kynttilät ja kävimme vielä hakemassa kukkakaupasta ruukkukukan. Voi kun sää voisit edes huiskuttaa meille, äiti sanoi kivelle. Hetken päästä alkoi kuulua kaakatusta, ja näimme seitsemän joutsenen ylilennon. Uskokoon jokainen mihin uskoo, mutta minusta tuo oli hemmetin hieno huiskutus.

Niin, elämä jatkuu. Erilaisena toki, mutta jatkuu kuitenkin. Itsessäni huomaan silloin tällöin tiettyjä muutoksia: osaan edelleen nauraa hölmöillekin asioille, mutta kun olen ajatuksissani, olen vakavampi. Huumorintajua on edelleen, mutta ehkä se on erilaista. Ja ehkä en vielä edes tiedosta, millä kaikilla tavoin tämä elämiseeni ja olemiseeni vaikuttaa. Joskus mietin, että veljen aikuiselämän vaikeuksien takiako en ole vielä hankkinut jälkikasvua. Kun on nähnyt, että vanhempi voi tehdä ns. kaiken oikein ja mennä perse edellä puuhun lukemattomia kertoja, eikä silti pysty pelastamaan lastaan maailmalta, se ahdistaa aika tavalla. Mitä, jos en pystyisikään suojelemaan omaa jälkikasvuani maailmaa vastaan?

The best way to get over it is to get over it. Näin sanottiin läheisen menettämisestä eräässä tv-sarjassa. En suomentaisi tuota yli pääsemiseksi, mutta allekirjoitan sen, että surusta selviää parhaiten selviämällä. Jokainen taipuu kun tarpeeksi taittaa ja jotkut päivät pudottavat polvilleen, mutta matkaa on jatkettava, vaikka miten olisivat polvet ja sielu ruvella.

Tervetuloa siis, tulevaisuus. Otan sinut kiitollisuudella vastaan, sillä pahemmaksikaan tämä ei enää muutu.

Muita surutyö-postauksia:

Voiko elämänsä kammottavimpaan päivään varautua?
Pikkuveljen haudalla
Surutyön monet kasvot
9 kuukautta veljen kuolemasta