Elämän ei pitäisi olla ostoslista

"Everyone you meet always asks if you have a career, are married, or own a house as if life was some kind of grocery list. But no one ever asks you if you are happy."
- Heath Ledger

Voi Heath, kunpa hän eläisi vielä! Saisimme nauttia upeiden elokuvien lisäksi varmasti myös monista viisaista ajatuksista, sillä niitä hänellä riitti jo lyhyen elämänsä aikana runsaasti. Olen nähnyt lempinäyttelijästäni vuosien varrella dokumentteja ja lukenut juttuja, ja niiden perusteella uskallan sanoa, että siinäpä vasta oli kaunis sielu, joka eli täyttä, luovaa elämää. Sellaista omannäköistä. Tiesitkö, että myös hän valokuvasi paljon? Ehkä meissä huhtikuun neljäntenä syntyneissä on jotain samaa.

Tuo yllä oleva lainaus on pyörinyt mielessäni siitä asti, kun näin sen kirjeystäväni instagramissa. Voin samaistua Ledgerin ajatukseen siitä, että jos yhtäkkiä rikastuisin huimasti, tekisin silti pitkälti samoja asioita kuin nytkin (en juuri nyt löytänyt lukemaani lähdettä tähän). En tarvitse miljoonia mennäkseni metsään, valokuvatakseni tai nähdäkseni läheisiä ihmisiä. 

Koen uusiin ihmisiin tutustumisen välillä haastavaksi, sillä ensimmäiset kysymykset ovat juuri kuin ostoslistalta. Onko ura, talo, avioliitto, lapset ja koira? Vastaat viisi kertaa ei, ja se keskustelu oli sitten siinä. Vaikka sinulla olisi juuri  nyt mukava työpaikka, mutta et tiedä mitä teet reilun vuoden päästä. Vaikka olisi katto pään päällä ja joku olisi asunut sen alla kanssasi vuosia. Entä jos kysyisikin, että mitä kuuluu, tai mistä asioista pidät, mikä tekee sinut iloiseksi, mistä haaveilet. En tiedä kannattaako ihan ensimmäisenä uudelta tuttavuudelta kysyä, oletko onnellinen nyt, mutta ehkä niinkin voi tehdä jossain vaiheessa. Tai ainakin sitten, kun olette jo hetken tunteneet. 

Etenkin näin kolmenkympin lähestyessä mieleen hiipii välillä yhteiskunnalta tuleva painostava ajatus siitä, että pitäisi jo olla ja omistaa jotain, tai vähintään suunnitella miten aikoo tulla joksikin tai saada jotain. Vaikka todellisuudessa emme ole toinen toistamme kummempia, oli elämäntilanteemme millainen tahansa, omistimme mitä tahansa. 

Lopulta niin vähän riittää onneen. Joskus ajattelen, että olisi todella opettavaista ja virkistävää asua jonkin aikaa jossakin todella askeettisissa olosuhteissa, missä ei olisi mitään ylimääräistä. Huomaisin ehkä, että kaikki ympärilleni kerryttämä materia on täysin turhaa. Tai kyllähän minä nytkin tiedän, että vaikka tulipalon sattuessa materiasta yrittäisin pelastaa kameran, ulkoiset kovalevyt ja valokuva-albumit, joihin olen koonnut tärkeitä kuvia vuosien varrelta. Luin juuri jostakin blogista naisesta, joka oli saanut koko omaisuutensa maailmalle lähtiessään mahtumaan 45 litran reppuun. Ihan tuollaiseen suoritukseen en ehkä kykenisi, mutta se antaa vähän perspektiiviä ja ajatusta siitä, miten eri tavoin täällä on mahdollista elää. 

Jokaista meitä muistutetaan aina silloin tällöin siitä, että elämä on hetkellistä. Laajemmassa mittakaavassa se on vain pienen pieni hetki. Lisäksi mitä vain voi käydä koska vaan. Miksi siis pitäisi stressata turhista tai miettiä sitä, miltä oma elämä ulospäin näyttää. En tarkoita tällä piittaamattomuutta tai sitä, että pitäisi elää välittämättä mistään, kun sillä ei kokonaiskuvassa ole suurtakaan merkitystä. Tottakai sillä on. Merkitys on kuitenkin avainsana. Itse ajattelen, että on merkityksellistä tunnistaa omat onnen lähteensä.  

Olen kuunnellut viime aikoina Johanna Iivanaista. Tämä kappale sopii aika hyvin tähän teemaan, vai mitä?

Tämä pieni hiljainen onni
asuu tyhjissä käsissä vain
ja kun kerroin muillekin siitä
yhä enemmän onnea sain

Kuvat otti ystäväni Satu. ♥