Kohtuudesta, mielettömyydestä ja yhdestä kirjasta

Olen äskettäin lukenut yhden mielenkiintoisen kirjan ja pari kiinnostavaa blogipostausta, joista uskon olevan hyötyä muillekin, ja ajattelin siksi kertoa niistä täällä. Tai no jos nyt ei varsinaista hyötyä, niin ajattelemisen aihetta ainakin. Henriikka kirjoitti Aamukahvilla-blogissaan siitä, miten mielettömyydestä on tuntunut tulevan tekemisen ainoa motiivi. Ja toden totta, kultainen keskitie ja kohtuus tuntuvat olevan täysin vieraita tälle ajalle, jossa elämme. Aina pitää olla, saada ja tehdä jotakin enemmän ja paremmin kuin ennen tai kukaan muu. Välillä tuntuu, että mikään ei riitä. Henriikalla oli hyviä esimerkkejä omasta elämästään. Hän oli esimerkiksi ollut ensimmäistä kertaa pakkasessa Repovedellä telttailemassa ja käyttänyt asiasta sanaa talvivaellus. Joku oli kommentoinut vähättelevään sävyyn, ettei kahden päivän ja yhden yön vaellus ole mikään oikea vaellus. Olen itse kerran ollut samanpituisella vaell... anteeksi, pienellä retkellä Repovedellä ja täytyy sanoa, että kyllä se ihan tarpeeksi vaellukselta itselleni tuntui! 

Yksi asia, jota olen jo pitkään miettinyt, ovat nämä päivittäin instagramissa näkemäni kuvat, joissa joku seisoo tai istuu korkean vuoren kielekkeen reunalla. Nämä kuvat saavat poikkeuksetta paljon tykkäyksiä, jakoja ja "amazing"-kommentteja osakseen, ja hienojahan ne monesti ovatkin. Pieni ihminen ja luonnon suuruus on sinänsä upea aihe kuvattavaksi. Itse jätän näille kuville kuitenkin sydämet antamatta ihan periaatteesta. Mielestäni kielekkeillä pomppiminen on vähän sama asia, kuin aktiivisesti käytössä olevilla junaradoilla seisoskelu, eli toisin sanoen vaarallista! Yksi kovempi tuulenhenkäys, harha-askel tai alta mureneva kivilohkare, ja tämän mielettömän kuvan arvo nouseekin korvaamattomaksi. En tiedä ajatteleeko kukaan muu näistä kuvista samalla tavalla, vai kiristääkö minulla kukkahattu päätä jotenkin erityisen paljon..?

Ehken sittenkään ole ainoa. Kasvatustieteen professori ja filosofi Juha T. Hakalan teos Kohtuuden kirja - Näkökulmia ääriyhteiskuntaan oli havahduttava lukukokemus. Paljon siinä oli tuttua asiaa esimerkiksi perfektionismista ortoreksiaan, tosielämän hämähäkkimiehiin ja ihmisen aiheuttamiin ympäristökatastrofeihin, mutta en esimerkiksi ollut tiennyt sellaisen termin kuin sotaturismi olemassaoloa. Jotkut matkatoimistot myyvät tällaisia "ekstreme-matkoja" meille kenties liian helppoon elämään kyllästyneille. Tuo on tietysti jo todella äärimmäistä, mutta äärimmäisyyksiä löytää kyllä lähempääkin. Kirjan luettuani mietin vain, että missä menee raja? Omat rajani, yhteiskunnan rajat, maapallon kestokyvyn rajat... 

Vähän kapealla aasinsillalla siirrytään siihen toiseen postaukseen, josta mainitsin. Hannamari pohdiskeli Yellowmood-blogissaan blogimaailman kulisseja. Joskus tuntuu, että pitäisi aina olla jotain erityisen hienoa ja upeaa kerrottavaa siitä, miten on taas ollut "maailman parasta" mitä tahansa. Ehkä siksi nämä Hannamarin ajatukset olivatkin niin virkistävää luettavaa: 

"Itse elän hyvin tavallista elämää ja rakastan yksityisyyttäni. En kaipaa pintaliitokekkereitä, parhaimpien blogien listauksia tai muita krediittejä tekemisestäni – minulle riittää, että teen omannäköistä juttuani, jota seuraavat ne ihmiset, joita aiheeni kiinnostavat. Ei elämä tai työ ole mitään kilpailua – niistä voi toki sellaista tehdä, mutta miksi ihmeessä? Kilpailupyörässä saa kyllä tarpoa varmasti alalla kuin alalla, mutta millä kustannuksella? Minua pelottavat ihmiset, jotka haluavat ammattibloggaajiksi ainoana motiivinaan suorittaa elämää ja luoda siitä ulospäin täydellinen illuusio. Paljon hienompaa on olla kulisseissa ja hiljaisesti onnellinen kuin yrittää rakentaa jotain mitä ei ole olemassa."

Niimpä! Sain jokin aika sitten kutsun yksiin Helsingissä vuosittain järjestettäviin blogikekkereihin, ja ensimmäinen ajatus oli, että oho, kerrankin saan kutsun jonnekin. En kuitenkaan mennyt. Inspiraatiopäivän ohjelman ja näytteilleasettajat tarkastettuani totesin, ettei tämä nyt ehkä ole ihan mun juttu. Pari kiinnostavaa asiaa olisi ollut, mutten viitsinyt niiden takia matkustaa omalla kustannuksella Helsinkiin asti, vaikka olisinkin ehkä saanut sitä kautta niin sanotusti blogin profiilia nostettua. Niin, ketä varten? Siinäpä kysymys. 

Moni bloggaaja varmasti toivoo bloginsa lukijamäärien kehittyvän ainakin jollain tasolla. Oman blogini kohdalla huomattavaa kehitystä ei ole tapahtunut ja välillä olen pohtinut, että miksi, koska itse ainakin lukisin tätä (tietysti, en kai muuten edes kirjoittaisi ;)). Mutta ehkä vastaus on juurikin siinä, että mielenkiinnonkohteeni ja aiheeni eivät ole kovin mediaseksikkäitä tai huikeita. Otsikointi on tärkeää ja osaisin varmasti tehdä enemmän klikkauksia tuottavia otsikoita, mutta en oikein koe niitä omakseni. Tämä ei ole iltapäivä- tai aikakauslehti, enkä tästä ammattiakaan tavoittele. Miksikäs siis edes lähtisin suorittamisen, laskelmoinnin ja kilpailun polulle? Pääasia, että siellä on ehkä itseni lisäksi joku muukin, joka lukee. Kiitos siis juuri sinulle, joka luet tätä nyt! Olen iloinen siitä, että suurin osa kuukausittaisista lukijoistani on palaavia kävijöitä, mikä kertoo siitä, että jotakuta juttuni kiinnostavat useamman kuin yhden postauksen verran. 

Mietin, että mikä olisi hyvä lopputiivistelmä kokoamaan nämä rönsyilevät ajatukset yhteen. Mielestäni siinä, että tekee parhaansa ja nostaa välillä rimaa ei ole mitään vikaa, eikä myöskään siinä, jos haluaa saada ekstremelajeilla adrenaliinin virtaamaan. Mutta siinä vaiheessa kun äärimmäinen suorittaminen ja tekeminen alkaa haitata elämää, olisi ehkä aika pysähtyä ja miettiä syvemmin omia motiivejaan. Ketä varten teen tämän kaiken? Itseäni, vai jotakuta muuta? Miksi? Välillä vähemmänkin riittää, jos se riittää itselle.