Kukkivien puiden lumoa ja viime päivien ajatuksia

Nämä helteet ovat saaneet aikaan sen, että ympäristössä tapahtuu nyt vaikka mitä. Eräänä aamuna huomasin tuomen tuoksuvan, ja suunnistin kamerani kanssa tuoksua kohti. Yhtä nopeasti alkoivat nämä vaaleanpunaiset puut kukkia. En aivan tarkalleen tiedä, mitä lajiketta ne ovat, jotain koristepuita teiden varsilla. Joka tapauksessa, yhtä nättejä ne ovat joka vuosi. Ja nyt näyttäisi siltä, että tällä viikolla kuvataan myös omenapuiden kukkia!  

Haluaisin olla se ihminen, jonka mielestä tällaiset helteet hellivät (tai no, en ehkä oikeasti edes haluaisi). Ja vaikken valittaa tahtoisi, sillä viime kesä oli mitä oli, niin on vain sanottava näiden viime päivien lämpötilojen olleen ihan liikaa. Tänään oli ihana töissä huomata silloin tällöin pieni tuulenvire, joka toi mukanaan upean tuomenkukkasateen. Oikea sadekuuro taas pudotti lämpötilaa hetkeksi alle 25 asteen, jolloin oli taas miellyttävää olla ja helppo hengittää. Siinä ei paljon lierihattu ja veden tankkaaminen nimittäin auta, kun kuumottaa niin että alkaa jo päässä pyöriä ja tuskanhiki nousta pintaan tavallisen hien lisäksi. Ja kotiin päästessä haluaisit vain käydä nukkumaan. 

Viime viikolla kävimme myös pitkästä aikaa Repovedellä. Metsässä vaan on sitä kuuluisaa taikaa, jota on vaikea kuvailla. Voisin ehkä lainata tähän Kimmo Ohtosen sanoja: "Metsä on minun kirkkoni. Sinne menen kannon nokkaan istumaan ja avaamaan elämän solmuja. Tulen sieltä aina vähän parempana ihmisenä takaisin." Repovedellä on yksi aivan ihana paikka, jonka läpi olen kulkenut aiemmin vain kerran, enkä ennen torstaita muistanut, missä kohtaa se on. Nyt muistan suunnilleen, ja sinne haluan vielä palata kuvaamaan. Poikkeuksellisesti jätin tällä kertaa kuvaamisen hyvin vähälle. Joskus on ehkä hyväkin antaa kameran huilata.

Tuo edellinen pätee myös puhelimeen. Unohdin eilen puhelimen aamulla kotiin, ja aluksi tuntui kieltämättä vähän orvolta. Kai olen tahtomattani vähän kasvanut  siihen kiinni, vaikka älypuhelimen ensimmäistä kertaa joitakin vuosia sitten saadessani vannoin, ettei niin kävisi. Täytyisipä kokeilla pitää joskus ihan kunnon sometauko! Puheliton päivä oli lopulta ihan virkistävä kokemus, sain töissä tauollakin vain istua ulkona tietämättä mitään muun maailman tapahtumista. Linnunlaulua kuunnellen, tietenkin. 

Linnunlaulusta puheenollen, kuulin äsken ikkunan kautta käen kukkuvan. Siinä on sellainen suomalaiseen kesään kuuluva ääni, ettei ole montaa samanveroista. Joku mies tosin raivosi jollekulle toiselle sen verran kovalla äänellä, että siinä peittyi hetkeksi käenkin kukunnat. Kai sekin on valitettavasti osa tätä meidän kesää, että huudellaan vieraille pihoille niin, että koko naapurusto kuulee... En tiedä, osaanko itse edes huutaa niin kovaa, ei ole tullut kokeiltua. 

Onneksi on jo keskiviikko. Viime viikolla oli sen verran paljon sosiaalista kanssakäymistä myös vapaa-ajalla, että odotan jo viikonloppua, jolloin saan todennäköisesti olla vain kotona. Vaikka onkin kiva nähdä ihmisiä ja käydä erilaisissa paikoissa, tarvitsen myös paljon omaa aikaa ja aikaa palautumiseen. Se on sitä tasapainoa. 

Mukavaa loppuviikkoa!