Liikkumisesta ja liikkumattomuudesta

Teatuulian-blogin Tea pohti, kuinka joku on voinut olla liikkumatta moneen vuoteen tai peräti aina. Hän oli työkaverinsa kanssa tullut siihen tulokseen, että jos ei ole tottunut liikkumaan, ei sitä osaa kaivatakaan. Tai sitten elämässä on vain ollut kaikkea muuta. Ajattelin nyt vähän kirjoittaa omia ajatuksiani aiheesta. 

Aloitin ensimmäisen harrastukseni sirkuksen kuusivuotiaana. Alakoulun lopulla mukaan tuli yleisurheilu ja yläkoulun alussa vielä karate. Siinä vaiheessa minulla ei tainnut olla montaakaan vapaailtaa viikossa, mutta se ei haitannut, sillä olin tottunut siihen ja pidin harrastuksistani. Siten menikin useampi vuosi, kunnes yleisurheilun kanssa tuli 17-vuotiaana raja vastaan. Harrastuksesta, jollaisena olisin sen halunnut pitää, tuli liian vakavaa pakkopullaa. Yhtenä päivänä vain lopetin. Se oli erinäisistä syistä vaikea päätös, mutta myös äärimmäisen helpottava: sainhan lisää aikaa kahdelle mielekkäämmälle harrastukselle ja vapaa-ajalle muutenkin.

19-vuotiaana muutin toiselle paikkakunnalle, ja käytännön syistä harrastukset jäivät. Opiskelijaelämä alkoi, enkä etsinnöistä huolimatta löytänyt täältä kyläpahasesta oikein mitään harrastusta, jonka olisin halunnut aloittaa, jonne olisi helppo lähteä ja johon olisi opiskelijabudjetilla vielä varaakin. Olin käytännössä liikkunut koko lapsuuden ja teini-iän, ja sitten se vain jäi, tuosta noin.

Niin, viime vuosina liikkumiseni on ollut satunnaisia puuskia lukuunottamatta lähinnä kävelyä. Välillä olen aloittanut tekemään kotitreenejä, mutta sitten innostus lopahtaa. Ehken vain ole tottunut liikkumaan yksin? Sirkus oli hyvin sosiaalista, samoin karate, ja toiminta oli ohjattua. Yleisurheilua harrastin lähinnä pikkuveljen kanssa, mutta meillä oli erinäisiä valmentajia, jotka kertoivat, mitä tehdä. He kertoivat, mitä piti tehdä, itse ei tarvinnut paljon miettiä. Harrastukset myös olivat melko säännöllisesti tiettyinä päivinä tiettyyn aikaan, joten niistä oli tullut osa arkirutiinia.

Kun lopetin urheilun, loppui myös salilla käynti. Enää ei ollut väliä, onko tarpeeksi voimaa työntää kuulaa pidemmälle tai heittää kiekkoa kauemmas, jotta voisi saada taas uuden pokaalin hyllyyn. Olin kyllä tykännyt voimatreeneistä, mutta halusin täydellisen pesäeron koko siihen suorittamisen kuplaan, johon urheiluharrastukseni oli ajautunut. Silloin saliharrastus ei vielä edes ollut mikään trendijuttu, jota kaikki tekevät.

Kyllähän se vähän tuntuu oudolta ajatella, että olin kymmenen vuotta sitten teininä paremmassa kunnossa kuin nyt. Oli voimaa, liikkuvuutta, hyvää kehonhallintaa ja notkeutta, jotka ovat nyt muisto vain. Tiedostan tämän, mutta miksi se aloittaminen on niin vaikeaa? Olen tullut siihen tulokseen, että kotitreeninnostus lopahtaa siihen, ettei täällä ole tarpeeksi tilaa. Aina pitää varoa, ettei osu mihinkään tai siirrellä tavaroita pois edestä ennen kuin edes pääsee aloittamaan. No entäs sitten näiden seinien ulkopuolella? Jos täällä kylässä olisi joku kiva sali, en osaisi siellä nykypäivänä edes tehdä mitään. Henkilökohtainen valmentaja voisi olla ihan kiva (jos sellaiseen olisi varaa), tai vähintään kaveri, jonka kanssa voisi liikkua yhdessä niin sisällä kuin ulkona. Tulisi lähdettyä helpommin. Lisäksi tarvitsisin ehkä ainakin alkuun selkeän suunnitelman, nimittäin sellainen päämäärätön haahuilu kun ei tiedä, mitä tehdä seuraavaksi, ei pidemmän päälle innostaisi. Tai sitten pitäisi kokeilla jotain ryhmäliikuntatuntia... Ajatuskin jo hirvittää, enhän tietäisi yhtään, miten siellä ollaan, eikä minulla edes taida olla mitään sisäliikuntaan sopivia kenkiä! Jep, kyllähän näitä hyviä (teko)syitä löytyy. 

Vähän ärsyttää tämä oma jahkailuni asian kanssa. Siskoni tästäkin jo joskus kuittaili, kun aina vain haaveilen liikkumisesta, mutten kuitenkaan tee asialle mitään. Haluaisin kyllä löytää taas sen liikkumisen ilon, ja tällä kertaa en mitalien, vaan ihan oman hyvinvoinnin vuoksi. Ennen joulua pelasin tunnin sählyä alle kouluikäisten lasten kanssa, ja lihakset olivat kipeinä ainakin kaksi päivää. Tuli olo, että tästä ei voi olla suunta kuin ylöspäin. Tosin tuostakin havahtumisen hetkestä on jo kaksi kuukautta aikaa...

Olisiko sinulla antaa jokin vinkki, jolla pääsisin aloittamisen kynnyksen yli? Tiedän, että täältä löytyy ainakin bloggaajakollegoista myös innokkaita liikkujia, joten kaikki vinkit ja tsempit ovat tervetulleita!