Memento mori

"Elämää ei tule koskaan pitää itsestäänselvyytenä. Ihminen, joka muistaa kuolevansa, uskaltaa rohkeammin myös elää."

Maaret Kallio 3.1.2018

Haluaisin ajatella tätä jonkinlaisena hyvän mielen blogina, ja sitten päädyn kirjoittamaan kuolemasta. Se on ehkä sellainen aihe, jonka kohtaamista välttelen muutenkin –vaikkei pitäisi. Nyt olen parin päivän sisällä törmännyt kyseiseen teemaan jo kolmen eri kirjoituksen kautta, joten ajattelin sen olevan jonkinlainen merkki siitä, että tästä on nyt kirjoitettava. 

Ensimmäinen teksti, jossa aiheeseen törmäsin, oli oma kirjoitukseni. Pidin nuorempana suljettua nettipäiväkirjaa, jonka postauksia päädyin lueskelemaan muistettuani yllätyksekseni vielä tunnuksetkin. En ollut varma, onko kyseistä sivustoa enää edes olemassa, mutta olihan se. Parina viimeisenä vuotena kirjoittelin sinne harvakseltaan, ja viimeinen juttu on vuodelta 2010. Silloin kirjoitin:

"Elämä.

Mitä tuohon viisi kirjainta käsittävään sanaan mahtuu?
Sitä, mitä teemme siitä.
Se ei ole ikuista.
Se ei kestä kaikkea.
Silti se on kaikki, mitä meillä on.
Tieteen valossa ainakin.

Kuinka pystyisi elämään niin, että kun lähdön hetki koittaa, voi lähteä ilolla, ajattelematta, että eipä ollut kummoinen reissu?

Tätä mietin, kun sain kuulla, että eräs nuori tyttö kohta kuolee. Vielä vuosi sitten oli täynnä elämäniloa ja kadehdittavaa energiaa.
Vaikken häntä tunne kovin hyvin, silti se riipaisee. Eihän hän ehdi kokea edes yläastetta, ensimmäistä seurustelusuhdetta, omaa asuntoa, rakkautta.

Miksi me ihmiset valitamme tylsää elämää?
Miksi minäkin teen välillä niin?
Miksi me emme tee elämästä sellaista, kuin haluaisimme sen olevan?

Saamattomuutta?
Kaavoihin kangistumista?
Pelkoa?"

Saamattomuus, kaavoihin kangistuminen ja pelko. Nuo ovat ainakin omat haasteeni, jotka tunnistan hyvin. Kyseinen tekstini jatkui haaveilla, joita haluaisin toteuttaa. Ne luettuani mieleni teki vähän henkisesti ravistella itseäni, sillä siellä ne samat Lappi ja Islanti olivat jo silloin. Luulisi, että kahdeksassa vuodessa olisi edes jotain ehtinyt. Olin kirjoittanut jotain myös koalakarhuista ja apinoista, enkä puhu nyt eläintarhoista. 

Tietyille haaveille konkreettinen este on tietysti myös raha, vaikka joku muuta väittäisikin. Ei koalakarhuja lähdetä katsomaan ihan laihalla lompakolla. Ja jossain takaraivossa kaikuvat myös ne kommentit, ettei rahaa tulisi tuhlata turhuuksiin, kuten matkusteluun. Itse en ole tätä mieltä, mutta tietyt henkilöt ovat. Ja vaikka tiedostaisikin sen, ettei elä kenenkään muun elämää vaan omaansa, jollain tapaa muiden ajatukset kuitenkin vaikuttavat. Siitä minun pitäisi pyrkiä vieläkin enemmän pois.

Toisaalta kyse on myös priorisoinnista. Kävin pari vuotta sitten valokuvauskurssin, jonka hinta vaikutti äkkiseltään aivan liian korkealta, mutta jostain rahat löytyivät silti. Viime syksynä ostin uuden kamerarungon (pitkän säästämisen jälkeen), jonka hinnalla olisi varmasti päässyt ainakin sinne Lappiin. Seuraava säästökohde on uusi objektiivi, jonka hinnalla tekisi myös jonkin pienen reissun. Ehkä sen objektiivin jälkeen alan sitten säästää niihin matkoihin, saanpahan ainakin sitten hyviä kuvia matkakohteista. ;) 

Maaret Kallio kysyy tämän päivän kolumnissaan, että "miten eläisit juuri nyt, jos tietäisit kuolinpäiväsi"? Mikä tekisi elämästä merkityksellistä? Jutussa on mielenkiintoinen näkökulma siitä, että olisi helppoa vastata, jos aikaa olisi viikko, mutta huomattavasti vaikeampaa, jos aikaa olisi viisi vuotta. Totta, vaikken olekaan ikinä ajatellut asiaa noin. Itselleni merkityksellisen elämän tekisi omien arvojeni mukaan eläminen, ja siihen liittyisi myös rakkauden näkeminen ja vaaliminen jokapäiväisessä arjessa. Sillä jos tekee asioita rakkaudesta käsin, on jo hyvällä polulla. Viettäisin paljon aikaa läheisten ihmisten kanssa ja yrittäisin parantaa yhteyksiä heihin, jotka tuntuvat etäisiltä. Säästäisin myös sitä rahaa matkustuselämyksiä varten. Ja viettäisin paljon aikaa luonnossa ja eläinten parissa. Haluaisin myös sanoa haluavani kokea äitiyden, mutten tiedä, pystyisinkö jättämään lasta äidittömäksi. Kissan ottaisin, jos tietäisin, että se saa jatkaa hyvää elämää vielä jälkeenpäinkin. Sillä eihän elämässä ole paljonkaan mitään parempaa, kuin kehräävä kissa mahan päällä. Ja ai niin, tekisin myös viimeinkin sen valokuvakirjan (ellen olisi jo aiemmin tehnyt), sillä olisihan se mukava jättää jotain konkreettistakin jälkeensä ja työskennellä sellaisen asian parissa, jota rakastaa. Tiivistettynä yrittäisin elää niin, että maailma jäisi vähän kauniimmaksi paikaksi elää.  

Eilen luin facebookista, kuinka eräs opiskeluaikainen tuttuni kertoi jättäneensä vakipaikan viiden vuoden lähes taukoamattoman työnteon jälkeen, ja tekevänsä tilaa omille haaveilleen. Arvostan. Sillä juuri siitä tässä kaikessa on kyse: elää siten, että voi hyvin. Silloin säteilee hyvinvointia myös ympäristöönsä.

Ja perhosvaikutus on lähtenyt liikkeelle.