Silloin kun tarvitsen tuulettumista

Viihdyn kotona, mutta joskus seinät alkavat kaatua päälle. Tänään tuntui siltä. Ensimmäisenä apukeinona ei käynyt mielessäkään terassille lähtö tai muu vastaavanlainen nollaus, vaikka taisikin olla yksi kesän lämpimimmistä päivistä. 

Metsään oli mentävä. Siellä pystyi hengittämään.  

Kieltämättä en ollut varustautunut lenkkeilyä varten. Olen jo pitkään halunnut ottaa itsestäni kauniissa miljöissä muunkinlaisia omakuvia kuin laajakulman vääristämiä puhelinselfieitä. Mutta koskaan en ole oikein löytänyt sopivaa aikaa tai paikkaa sellaiselle. Mitä jos joku vaikka tulee?  Se nyt vielä menee, että joku muu ottaa kuvaa, mutta...

Etsinkin sellaisen paikan, ettei kukaan todennäköisesti tulisi. Jalusta saimaannorppa-kassista polulle, tarkennus vähän sinnepäin ja hommiin. Vähän sinnepäin riitti tällä kertaa muutenkin, kun mistään taidetta tavoittelevista kuvista ei ollut kysymys.

Tässä kohtaa kuuluu sanoa, ettei näistä nyt mitään valokuvien aatelia tullutkaan. Se on muuten ärsyttävää, että täytyy selitellä sitä, etteivät kuvat ole ihan joka osa-alueella priimaa. Onko pakko aina olla? Olen pohtinut tätä jo pitkään. Monet jakavat upeita kuvia, ja sitten sanovat perään, että "nopeasti tehty ja vähän sutta ja sekundaa tuli". Siitä tulee kuvan katsojalle vähän sellainen tyhmä olo, varsinkin, jos on ajatellut kuvan olevan todella hieno. Vähän kuin kehuttaessa jonkun vaatetta, joka onkin sitten vain "vanha rätti kaapin perukoilta". Aina on toki varaa kehittyä, ja sen kaiketi jokainen ymmärtää. Vai ymmärtääkö? No eipä sillä, syyllistyn tuohon varmasti välillä itsekin, mutta olen koittanut kiinnittää asiaan huomiota. 

Niin, siitä tuulettumisesta. Metsä+kuvaaminen on aikalailla ykkönen siihen asiaan. Nätti mekko ja huulipuna ihan tavallisena arkipäivänä eivät myöskään ole pahitteeksi, tai ainakin itselleni tulee niistä kivempi olo. Saatan joskus kotona meikata ja kokeilla erilaisia kampauksia, vaikken edes lähtisi ulos koko päivänä. Vaikkei siinä kirjaimellisesti tuuletukaan, niin tylsänä päivänä voi ainakin kuvitella näyttävänsä edes ihan kivalta. 

Ehkä tämän jälkeen uskallan ottaa jalustan mukaan joku toinenkin kerta! Ja tosiaan, kotiin tullessa seinät eivät lähestyneet enää ollenkaan niin uhkaavasti, kuin aiemmin. Kiitos metsä. ♥