Suurempi kuva

Kortin maalaus Josephine Wall

Olen aina ajatellut olevani vähän sellainen haaveilija. Eilen jouduin kuitenkin kuumottavaan tilanteeseen, kun ystäväni pyysi minua käsikirjoittamaan oman tulevaisuuteni. Eli toisin sanoen minun olisi pitänyt asettaa haaveitani aikajanalle – apua! En ole koskaan osannut tehdä mitään viisivuotissuunnitelmia tai kertoa missä näen itseni kymmenen vuoden päästä. Toki minulla on joitakin haaveita, mutten oikein osaa sanoa, koska haluaisin niiden käyvän toteen. Osaksi sen vuoksi, että ajattelen kaiken tapahtuvan ajallaan, mikä se aika sitten onkaan. Mutta osaksi myös sen vuoksi, että ajattelen asioita toisaalta liian realistisesti enkä anna itseni enää haaveilla tarpeeksi. Keskityn liikaa kaikkiin pieniin asioihin, jotka ovat haaveiden tiellä sen sijaan, että miettisin, kuinka voisin ne toteuttaa. En uskalla laittaa haaveille päivämääriä, jotten pettyisi, jos deadlinet ylittyvät.

Jotkut haaveet ovat isompia ja toiset pienempiä. Olen monesti blogissakin maininnut haluavani kokeilla tankotanssia ja joogaa, mutten vielä tähänkään päivään mennessä ole kokeillut. Ai miksi? Kaikkien pienien syiden lisäksi keksin eilen vielä niin hyvän syyn, että tajusin itsekin sen huvittavuuden kun sanoin sen ääneen: mitä jos se onkin kivaa? Kumpikaan noista harrastuksista ei ole omaan budjettiini tällä hetkellä kovin edullinen vaihtoehto, ja sekös harmittaisi jos tunnin tai parin jälkeen pitäisi todeta, että olipa kivaa mutta harmi kun en voi jatkaa. Ystäväni vain pyöritteli silmiään tämän kuullessaan, terkkuja vaan sinne! Kieltämättä ajatuksenjuoksuni on välillä aika älytöntä. Jopa kortitkin olivat tänään sitä mieltä, että keskityn liikaa yksityiskohtiin ja unohdan kokonaisuuden, jolloin en näe kaikkia mahdollisuuksia.

Niin, haaveita on, mutta toteutuspuoli tökkii! Mikähän tähän neuvoksi?