#Uraoivallus: Työttömyys ei vähennä ihmisarvoasi

Trendissä ja Lilyssä on meneillään #uraoivallus-kampanja, jonka myötä bloggaajat on haastettu kertomaan jokin "työhön liittyvä ohje, joka on muuttanut suhtautumista omaan uraan. Oivallus voi olla pieni, omaa työpäivää parantava neuvo tai vaikkapa urakriisistä kummunnut idea".

Joitakin haasteeseen osallistuneita postauksia olen jo ehtinyt lukea, ja niistä on löytynyt paljon ajattelemisen aihetta. Ajattelin itse lähestyä teemaa vähän toisenlaisesta näkökulmasta: mitä ajatella silloin, kun töitä ei ole? Vaikka hakisit, etkä saa? Kokemuksesta voin kertoa, ettei ainakaan kannata ajatella olevansa jotenkin huono ja vähäpätöinen ihminen. Siitä ei nimittäin seuraa mitään hyvää.

Omasta taustasta voin kertoa sen verran, että koulussa pärjäsin melkein aina keskivertoa paremmin. Yläkoulun taisin päättää noin ysin papereilla, ja lukiossakin olin hyvä niissä aineissa, joissa halusin olla. Ylioppilastodistukseeni päätyi yksi L ja ainakin kaksi E:tä, kaikki kielistä, joiden opiskelusta nautin. Itsetuntoni ei tainnut olla noin muuten kovinkaan hyvä, mutta tiesin, että ainakin koulussa pärjäsin. Ammattikorkeakoulussa vähän hölläsin perfektionismista otetta, mutten kuitenkaan halunnut mennä sieltä, mistä aita on matalin. Ajattelin, että valmistuttuani löytäisin varmasti pian töitä. 

No, eihän se tietenkään niin mennyt. Kuukaudet seurasivat toistaan, eikä töitä löytynyt. Ironista on, että sitten kun olin jo ihan loppuunpalanut (kyllä, työtönkin voi palaa loppuun), olisin alkanut saamaan yksittäisiä sijaisuuksia. Kehoni päätti, että se on nyt saanut tarpeekseen, ja oli pakko ottaa aikalisä. Tuona aikana koin elämäni matalimmat syvänteet niin fyysisesti kuin henkisesti, mutta toisaalta aloin myös oppia, miten sieltä kuopasta pääsee pois. Minun piti tutustua itseeni, käsityksiini ja etenkin uskomuksiini itsestäni ja elämästä yleensä perinpohjaisesti, ja alkaa tietoisesti ajatella asioista toisella tavalla. Ymmärsin, että aiempi itseluottamukseni ja kokemukseni arvostani ihmisenä olivat perustuneet pelkkiin suorituksiin. Olin myös luullut, että elämän täytyisi mennä yleisesti hyväksytyn kaavan mukaan, ja siihen ei todellakaan kuulunut työttömyys.

Työttömyydestä puhutaan nykyään enemmän, mutta onhan se vieläkin aiheena vähän sellainen tabu. Ja etenkin jos olet pitkään työttömänä, olet yhteiskunnan silmissä alinta kastia, jotain harmaata massaa tilastoissa, jolle täytyy porkkanan sijasta antaa vähän keppiä, jotta pysyy ruodussa. Sanotaan, että kyllä tekevälle töitä löytyy. Se on ehkä pahinta, miten voi pitkään työttömänä ollutta kannustaa, sillä silloinhan periaatteessa todetaan, ettei hän ainakaan tekevä ole. Paras kommentti, jonka itse kuulin, oli, että "voi voi, siullahan ei ala nyt eläkekään kertyä". Voin kertoa, että eläke oli siinä vaiheessa kaikista vähiten mielessä.

Työttömänä koin, että minun olisi koko ajan jotenkin pitänyt anteeksipyydellä pelkkää olemassaoloani ja kulkea pitkin seinien vierustaa. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ilman pimeyttä ei voisi koskaan nähdä tähtiä, eikä se lopulta valkeneva valo tuntuisi miltään. Aikalisän aikana aloin siis muuttaa uskomuksiani ja kiinnostua muutenkin yhä enemmän henkisestä hyvinvoinnista. Jotkut ehkä nauravat self help -kirjoille, mutta omalla kohdallani ne olivat ja ovat suurena apuna. Ja pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että jokaisella on vakiona ihan samanlainen ihmisarvo riippumatta siitä, mitä tekee tai on tekemättä. Elämän tarkoitus on ihan jotain muuta, kuin suorittaa ja suorittaa näyttääkseen hyvältä muiden ja tilastojen silmissä. 

Olikohan se jokin zen-sananlasku joka sanoi, että "kun oppilas on valmis, opettaja ilmestyy". Tätä voisi soveltaa moneen. Työttömyys oli opettaja, jonka opetuksia arvostan nyt suuresti. Oikeastaan olen kiitollinen siitä, että sain nuo opetukset jo nuorena, enkä vasta vaikka viisikymppisenä. Ehkä minun oli koettava se, jotta tulisin vahvemmaksi.

Ja jotta ymmärtäisin, mikä täällä pallolla on lopulta oleellista.