Yugen – tunne, jota ei voi sanoin kuvailla

Olen viettänyt tällä viikolla aivan liikaa aikaa neljän seinän sisällä. Ehkä se johtuu siitä, että loman aluksi olin niin paljon jossain muualla kuin kotona. Tykkään olla kotona, ei siinä mitään. Joskus vain jämähdän paikoilleni, ja silloin pidemmän päälle alkaa väsyttää, jolloin ulos lähteminenkin on vaikeampaa – vaikka tiedän, ettei ole mitään parempaa kuin raitis ilma. 

Jotain olen saanut aikaiseksikin, nimittäin luin parissa päivässä yhden kirjan, johon ihastuin ikihyviksi. Kyseessä on Dr Qing Lin Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet, josta varmasti aion kirjoittaa enemmänkin jossain vaiheessa. Kirjasta jäi mieleen yksi termi, yugen. Se on japania, ja tarkoittaa niin syvää tunnetta, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Se "tuottaa kokonaisvaltaisen kokemuksen maailmankaikkeuden kauneudesta ja arvoituksista". 

Aloin miettiä, milloin itse koen "yugenin", ja tulin tulokseen, että ehdottomasti vihreissä sammalen peittämissä vanhoissa metsissä. Toisaalta haltioidun syvästi myös kukkaniityistä. Nämä kuvat eivät tee oikeutta sille kauneudelle, jota näin ja tunsin kuutostien varrella. Niin, aina ei tiedä, mistä se kauneus löytyy.

Myös pimeään aikaan, kun tähdet näkyvät kirkkaasti, tunnen olevani osa jotain suurempaa. Kuu on lapsesta asti kiehtonut minua, ja rakastan katsella sitä, oli se sitten täysi, sirppi tai jotain siltä väliltä. Harmi, että asuntomme ikkunat ovat vähän huonolla puolella kuuta ajatellen. 

Joskus sanoinkuvailematon tunne syntyy ihan pienistäkin asioista. Siitä, kun sulkee silmät ja kuuntelee haavan lehtien havinaa ja lintujen laulua. Tai siitä, kun tarkastelee täydellistä lumpeenkukkaa, kävelee paljain jaloin lämpimällä kalliolla tai näkee syksyn ruskan. 

Taidan olla vähän runollisella tuulella, mutta olihan eilen Eino Leinon, sekä runon ja suven päivä. Sallittakoon se siis minulle. 

Milloin sinä tunnet yugenin?

***

Ps. Puurakkaana ihmisenä sydäntäni vähän vihlaisi se, kun taloyhtiömme pihalta kaadettiin tällä viikolla pihlaja. Se tuskin häiritsi ketään siinä matontamppaustelineiden vieressä, kun kukaan muu meidän lisäksemme ei mattojaan täällä edes ulos vie. Sekin taitaa olla katoavaa kansanperinnettä.