Body positive - onko tämä nyt sitten kaunista?

Kaverini Emma (joka kirjoittaa Fitfashionilla ihan mahtavaa 100 yötä kesään-blogia) tuli eilen maanantaina poikansa Emilin kanssa meille heti aamusta. Tarkoituksena oli kokeilla Emmalle erästä meikkiä, ja napsia muutama kuva studiossa arkistoon. Lähdettiin kuitenkin kehittelemään yhteispostauksia, sillä meitä molempia koskettaa tämä tällä hetkellä kuumana roihuava body positive-ajattelu. Vaikka minun synnytyksestäni on jo puolitoista vuotta, niin sen vaikutukset tuntuvat kehossani edelleen. Ja näkyvät. Don't get me wrong, paksut jalat ja allit mulla oli kyllä jo ennen raskauttakin, mutta kroppa tuntuu erilaiselta kuin aiemmin. Eikä pelkästään sen takia, etten esimerkiksi voi hyppiä trampoliinilla tai aivastaa äkillisesti ilman.. noh.. seuraamuksia, vaan myös vaikkapa hurjasti rauhoittuneen hormonitoiminnan tai osteopaatin hoitoa vaatineen ryhdin takia. 

Tämä keho teki VALTAVAN työn, se teki uuden ihmisen. Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, olen kuitenkin siitä nykyään todella ylpeä. Tämä keho on ansainnut kunnioitukseni, jota sillä ei ennen raskautta juurikaan ollut. Eikä sellaista, jota ei kunnioita, kohtele kovin (tai ainakaan tarpeeksi) hyvin. Siksipä tämä Vaakakapina-ilmiö onkin niin tärkeää ymmärtää OIKEIN.

Ei ole kyse siitä, että ylipainoa glorifioitaisiin tai siihen kannustettaisiin, vaan siitä, että vihan ja halveksunnan kautta asiat eivät ainakaan parane. Jos opit hyväksymään vallalla olevan tilanteen ja kunnioittamaan kehoasi, on sitä paljon helpompi kohdella hyvin, ja ainakin minulle se tarkoittaa sen huoltamista oikein. 

Siksi en ottanut stressiä joulun ruokaorgioista, tai surkutellut sairastumistani ja sen aiheuttamaa treenitaukoa sen kummemmin. Harmittihan se, että hienosti käyntiin lähtenyt liikunta keskeytyi, mutta tiesin kuitenkin koko ajan, ettei tässä jäniksen selässä olla tällä kertaa. Olen toki miettinyt jonkunnäköisiä tavoitteita painonpudotukselle noin ajallisesti, mutta nyt ne eivät todellakaan ole kiveen kirjoitettuja. Ajattelutavan ja käyttäytymisen totaalisessa muokkaamisessa ja muuttamisessa menee aikaa, eikä se onnistu pikadieettien ja liian rankkojen pakkotavoitteiden raameissa.  

Nämä kuvat ovat taustaa ja paria kasvojen väliaikaisvierasta lukuunottamatta retusoimattomia, koska miksi ei? On vatsanahkaa, on selluliittia, on alleja ja kaksoisleukaa, mutta mitä sitten? Ehkä parin kuukauden päästä niitä ei ole niin paljoa, mutta jos on niin sekin on ihan okei. Ainoa toiveeni on, että pääsisin taas liikunnan makuun mahdollisimman pian, sillä ruokavalio ei kuitenkaan yksin kannattele kokonaisvaltaista hyvinvointia. 

Sulla on varmaan mielipide, kumpi kuvan naisista olisi parempi roolimalli tai esimerkki noin niinkuin ulkomuodollisesti, ainakin medialla tuntuu olevan. Voin kuitenkin paljastaa, että vaikka näyttäisit enemmän Emmalta, enemmän multa tai sitten ihan täysin erilaiselta, niin vitsi miten siistiä ettei tarvi välittää paskaakaan siitä, mitä muut on mieltä! Ja vastaus postauksen otsikon kysymykseen; kyllä, on tämä kaunista! 

Kiitos Emma päivästä ja kuvista, oot ässä! <3 Käykää tsekkaamassa Emman postaus hänen blogistaan asap!