Hellinkö lapseni piloille?

Olen lepsu äiti. Ensikertalaisena pelästyn Ellen rönyämisiä ja pikkuhaavereita yleensä enemmän kuin lapsi itse. Hän ei ihan vähästä säikähdä tai itke, mutta on kyllä sitten varsin dramaattinen, kun näin pääsee käymään. Minun ensimmäinen reaktioni onkin napata Elle syliin ja silitellä ja lohduttaa hellimällä. Otan hänet syliin myös silloin, kun hän vierastaa tai jännittää esimerkiksi jotain sosiaalista tilannetta. Vierastaminen ei ole ollut meillä koskaan mikään varsinainen ongelma, mutta varsinkin väsyneenä muut lapset saattavat pelottaa aluksi. Tällöin hän itkee ja pyrkii syliin, ja minä otan. 

Olenko siis vahvistanut epäsosiaalista ja pelokasta käytöstä "palkitsemalla" lapseni siitä ottamalla hänet syliin?Lastenpsykiatri Jukka Mäkelän mukaan syliin ottamisen mieltäminen palkinnoksi on vaarallinen ajattelutapa. 

Lempeä kosketus ja syli rauhoittavat hermostoa ja vähentävät stressiä. Lapsi ei vielä pysty säätelemään käyttäytymistään kuten aikuinen. Siksi häneltä ei myöskään voi vaatia rauhoittumista ennen syliin ottamista.

On aika kieroutunutta, että tavallaan myös nautin siitä, että Elle "hädän hetkellä" hakeutuu syliini. Minulle tulee siitä tärkeä ja tarpeellinen olo. Tämä lievittää myös ikuista pelkoani työssäkäyvänä äitinä siitä, että olen liian paljon poissa, ja Elle alkaa vierastaa minua. Että joku päivä hän ei turvaa hakiessaan tulekaan minun luokseni, vaan isänsä, koska on hänen kanssaan paljon enemmän kahdestaan kuin minun kanssani. Eikö olekin itsekästä? Haluan nyt tässä kohtaa täsmentää, että olen yltiöonnellinen siitä, että Markolle kohtalon oikusta tarjoutui tilaisuus olla Ellen kanssa kotona paljon enemmän, kuin isillä yleensä, ja että minusta on tärkeää, että Ellellä on kaksi tasavahvaa vanhempaa, joihin hän saa luotua yhtä tiiviin suhteen alusta asti. 

Silti pikkumaisesti ajattelen, että koska minä olen se äiti, niin meillähän pitäisi olla semmoinen symbioosisuhde, eikö niin? Meillähän olikin, ensin yhdeksän kuukautta sisäkkäin ja sitten melkein seitsemän kuukautta vierekkäin. Kun Elle sitten muutti omaan huoneeseensa Markon jäädessä kotiin, ja vieroitus yösyötöistä tehtiin erittäin kivuttomasti ja onnistuneesti, niin minä muutuin vähän entistä tarpeettomammaksi. Sitten kun yksivuotissynttäreiden jälkeen lopetin imetyksen kokonaan (sekin tapahtui niin täydellisen helposti, että olin vähän ihmeissäni), niin totesimme, että vähä vähältä tehty äidistä vieroittaminen toimi myös mm. niin, että Elle jäi täysin rauhallisena isovanhemmille hoitoon lyhyiksi ja pitkiksikin ajoiksi. Myös yöksi. Hän ei koskaan jäänyt itkemään minun (tai Markon) perään, vaan iloisena vilkutteli ikkunasta joka aamu, kun lähdin töihin. 

Vaikka tämä nyt saattaa kuulostaa jonkun korvaan täydelliseltä tilanteelta, jossa luottavainen lapsi kokee turvalliseksi jäädä isänsä ja isovanhempiensa hoitoon äidin lähtiessä töihin, niin hysteerikko minussa miettii hiljaa pään sisällä, että olenko minä epäonnistunut luomaan tarpeeksi kiinteää kiintymyssuhdetta lapseeni, kun hän ei koe suurempaa luopumisen tuskaa minun poistuessani hänen näköpiiristään. 
Siksi otan kaiken irti niistä pienistä "tarvitsemisen" hetkistä, ja lohdutan, hellin ja paapon, vaikka ehkä pitäisi ennemminkin kannustaa, rohkaista ja tuupata lempeästi eteenpäin. Tässähän nyt voisi myös ottaa syyllisyyskierroksia siitä, että Ellen jännittäminen muita lapsia sisältävissä tilanteissa johtuu siitä, ettei hänellä ole sisaruksia, mutta siihen en suostu. 

Kaikesta (ehkä täysin turhasta) huolehtimisesta huolimatta uskon vakaasti, että sen rohkaisun ja eteenpäintuuppimisen aika tulee kyllä, mutta ei vielä, kun Elle on vasta kuitenkin niin pieni. Ja söpö. Ihmisellä on luontainen tarve ottaa syliin kaikki pieni ja söpö. <3