Läski on suurin ongelmani?

Kävin tänään vaunu"lenkillä" läheisellä bensiksellä pikkusiskoni kanssa. Totuus: käytiin ostamassa jäätelöä ja pussi karkkia. Matkalla takaisinpäin pohdin ääneen, että joo kyllä, mulla on aika reilusti ylipainoa ja ainakin kymmenen kilon painonpudotukseen olisi aika monen mittapuun mukaan terveydellisiä syitä, mutta että nämä läskit taitavat olla mun elämän isoin ongelma tällä hetkellä.

Eikös se ole ihan loistava juttu? 

Kun kaikki muu on melkolailla kohdallaan, tuntuu naurettavalta märehtiä painoaan. Harmillista on kuitenkin se, että naurettavaa tai ei, minä märehdin sitä ihan joka päivä. Tässä Saara Sarvaksen artikkelissa henkisestä läskeydestä todetaan, että kun on mieleltään lihava, ei elopainolla ole mitään merkitystä, sitä on silti omasta mielestään aina läski. Minulla asia on vähän toisinpäin; koska olin todella hoikka lapsi ja nuori (paino alkoi kertyä maltillisesti vasta lukiossa), en EDELLEENKÄÄN koe olevani kovin iso. Nään peilistä ihan kivannäköisen naisen, koska osaan asetella itseni ja katsoa itseäni oikealla lailla. Sekään seikka, että hitaasti mutta varmasti vaatekoot ovat nousseet ketjuliikkeiden isoimpiin kokoihin, ei ole järkyttänyt itsetuntoani. 

Vasta valokuvat kertovat totuuden. Juhannuksena kävimme lauantai-iltana ruuan jälkeen (sopivasti) kuvaamassa ihanassa kesäillan valossa, ja pyysin Leniä ottamaan minustakin blogia varten pari kuvaa. Menin kameran eteen ja poseerasin tottuneesti ja kuvittelin näyttäväni ihan hyvältä. Kävin jossain vaiheessa tsekkaamassa kuvia kameran näytöltä ja painava tunne laskeutui mun hartioille. Näytinkin ihan kamalalta. Meikki oli vimosen päälle ja tietysti Maijan laittama tukka, mutta kasvotkaan eivät pelastaneet kaulan alapuolella vellovaa karmeutta. 

Lannistuin ja nappasin kameran takaisin itselleni, tekaisin hymyn naamalleni ja huikkasin, että mennään hei vielä tuonne toiseen paikkaan kuvaamaan teitä muita! En jaksanut alkaa draamailemaan asiasta siinä, kun tunnelma ja hetki oli muuten niin kiva.  

Kun pääsimme mökiltä sunnuntaina kotiin, päätin ottaa yhteyttä erääseen tuttuun naiseen, joka on itse tehnyt valtavan työn vartalonsa kanssa ja auttanut erästä toistakin raskaus-(ja muidenkin) kilojen kanssa paininutta naista. Kuten tässä videopostauksessa totesinkin, mun olisi ihan tarpeellista keskittyä keskivartaloni kunnon kohentamiseen, ja ihan vaan peruskunnonkin kohottamiseen. Jaksaisin niin paljon paremmin lapsenkin kanssa arjessa, kun olisin fyysisen kuntoni osalta edes normaalin puitteissa.

Radio-ohjelma Läskimyytinmurtajat

Juteltiin muuten ulkonäkökomplekseista Lenin ja Maijan kanssa, kun käveltiin takaisin mökille kuvausten jälkeen. Meillä kaikilla on omat inhokkikohtamme olomuodoissamme, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Juuri tällä hetkellä omat "pahimmat" ulkoiset piirteeni ovat luultavasti rintavarustukseni, vatsani ja käsivarteni. Näistä ensimmäinen on ainoa, jolle en itse voi mitään, mutta kaikkeen muuhun voin vaikuttaa.  

Tytötkin kertoilivat omia inhokkejaan, ja mietin itsekseni, että en ole samaa mieltä mistään heidän luettelemistaan huonoista puolista. Ei sitä ystävissään nää ulkoisia "vikoja", ja olenkin sitä mieltä, että jos mietit ystäväsi seurassa, että onpas hänellä ihrainen perse tai onpas hänellä ruma nenä, niin silloin voit olla hyvin pitkälti varma ettette ole oikeasti kovin hyviä ystäviä. Oikeasti hyvästä ystävästä ei ajattele muuta kuin hyvää tilanteessa kuin tilanteessa. Sitä on aina hänen puolellaan. Vähän niinkuin silloin kun rakastut ja mikään piirre toisessa ei vielä osaa ärsyttää, vaan esimerkiksi nenänkaivaminenkin on pelkästään hassua ja herttaista. Jos mietit parhaan ystäväsi ulkoisia piirteitä, ihailet korkeintaan kauniita hiuksia, korkeita poskipäitä tai suuria silmiä. Keskityt siis niihin hyviin puoliin, ja ne (luultavasti ystäväsi omasta mielestä) "huonotkin" piirteet tekevät hänestä vain mielenkiintoisen ja persoonallisen näköisen. Kaikista suurin lahja, jonka toivoisin voivani ystävilleni ja varsinkin Elle antaa, on kyky nähdä itsensä mun silmin

Miksi sitä ei osaa olla oman itsensä paras ystävä?

Kerro mulle kommenteissa, oletko sinä henkinen läski vai henkinen hoikkeliini? Mikä olisi paras keino oppia rakastamaan itseään samalla lailla kuin rakastaa läheisiään? Äläkä sano "laihdutus".