Rento mutsi(ko?)

Elle 9kk

Vietin Ellen syntymän jälkeiset pari kuukautta jatkuvan paniikin ja hysterian vallassa. Olin varma, että jos annan Ellen nanosekunniksikaan pois käsistäni, niin vauva on mennyttä. Olin myös lähes yhtä varma, että jos vauva on pelkästään minun vastuullani, niin se on tuhon oma. Hirveän ristiriitaista, hirveän hirveää. 

Kun hormonimyrskyt sitten ajan myötä laantuivat ja vauvasta tuli vähän stydimpi paketti käsitellä, laantui myös mun jatkuva, kurkussa kytevä pelko vauvan menettämisestä. Mun piti lopulta kyetä antamaan Elle hoitoon pitemmäksikin aikaa, sillä palasin keikkaluontoisesti töihin jo varhaisessa vaiheessa. Virallista äitiyslomaa pidin kuukauden (tosin, taisin tehdä senkin aikana yhden huomenlahjakuvauksen vauvan karjuessa vieressä. How sexy!) Marko on ollut todella rento ja varma vauvan kanssa aina, ja olen huoletta voinut alusta asti lähteä töihin ja luottaa molempien pärjäämiseen. 

Yökylässä Elle oli ekaa kertaa n. 9kk iässä, kun vietimme Markon synttäreitä. En todellakaan kokenut olevani jotenkin epäonnistunut äitinä, kun annoin lapseni yhdeksi yöksi mummolleen hoitoon ennen ensimmäisiä synttäreitä. Kaikki oli mennyt hienosti, ja onnistuneen kokeilun jälkeen Elle on ollut sekä mun äidillä, että Markon vanhempien luona useaan otteeseen, jos meillä on ollut viikonloppuisin menoa kahdestaan. On tehnyt superhyvää päästä aikuisten kesken viettämään iltaa ja voida luottaa siihen, että Ellellä on turvallinen olo ja maailman parhaat hoitajat. 

Luin joskus jostain, että vauvan ikä määräisi yökylä-öiden määrän. Eli siis alle yksivuotiaana ei ollenkaan yön yli hoitoja, yksivuotiaana yksi yö, kaksivuotiaana kaksi jne. Elle ei vielä ole ollut kahta yötä hoidossa peräkkäin, mutta en kokisi sitä ongelmalliseksi näin yksivuotiaanakaan. Tämäkin on varmasti hyvin lapsikohtainen juttu. Elppa on ollut tosi sopeutuvainen, eikä esimerkiksi ole vierastanut juuri ollenkaan missään vaiheessa. Hän ei toistaiseksi ole vielä koskaan jäänyt itkemään minun tai Markon perään, vaan on reippaasti jäänyt leikkimään isovanhempien kanssa. Tässä kohtaa täytyy myöntää, että tämä hieno ominaisuus raastaa ainakin mun sielua ja pistää miettimään, että onko mun ja mun tyttären kiintymyssuhteessa nyt joku pielessä. Hän aamuisinkin iloisesti keittiön ikkunasta haluaa vilkuttaa mulle kun lähden töihin. 

Noh niin tai näin, olen huomannut, että olen äitinä melkoisen leppoisa tapaus. Tottakai hysterisoin kun Ellelle nousee kuume, tai kun vaippaihottuma lehahtaa pahaksi liian mausteisen ruuan jäljiltä, mutta näin arkielämässä pystyn olemaan stressaamatta esimerkiksi siitä, että nouseeko Ellen paino käyrien mukaan, tai että syökö hän pelkästään luomulaatuista, itsetehtyä ruokaa (kyllä, meillä syödään Hippiä). Vanhemmuus kaikkineen on tarpeeksi hurjaa, ilman että siihen vielä kypsyttelisi päässään lisästressiä. En tiedä eväänkö "alisuorittamisellani" mahdollisuuden tulla vaikkapa pianovirtuoosiksi, ydinfyysikoksi tai huippu-urheilijaksi, kun meillä ei vielä ole aloitettu (tai aloiteta) muskaria, vauvajumppaa tai muuta pieniä aivoja stimuloivaa harrastusta ja kotiharjoitteita, mutta se riski tässä on kaikkien hyvinvoinnin vuoksi otettava. 

Olen luonnollisesti (ja toki puolueellisesti) sitä mieltä, että meillä kasvaa lapsinero. Hän ymmärtää valtavasti sanoja ja osaa tosi monta temppua. Ei tietenkään niitä suostu näyttämään vieraille pyydettäessä, eihän hän ole mikään sirkusapina. Uskon, että oma asenteeni elämään ja kasvatukseen vaikuttaa positiivisesti myös Ellen olotiloihin. Happy mom, happy baby!